Punaista

Punaisten lasien läpi maailma näyttää niin hauskalta, niin erilaiselta ja niin rauhalliselta. Vihreät puut muuttuvat kaikki samanlaisiksi, punertaviksi ihmeiksi ja jokainen ihminen sulautuu toisiinsa kaiken ollessa punaista. Punaista, punaista, punaista.

Sara ottaa lasit pois päästään ja palaa takaisin synkän harmaaseen maailmaan, maailmaan jossa kaikki on niin surullista ja vaikeaa. Huokaisten hän tiputtaa lasit takaisin Anttilan tarjouskoriin, poimii laukkunsa maasta ja lähtee kävelemään synkkänä kohti lähistöllä sijaitsevaa kahvilaa, paikkaa jossa hän aina ennen istui ystäviensä kanssa useita tunteja. Niin, se oli ennen se.

Kahvila näyttää vieläkin samalta, mikään ei näytä muuttavan sitä. Edelleen sen seiniä kiertävät iloisen punaiset tapetit ja niiden pinnalla valkeat enkelit lentelevät etsien suojattiaan. Muutenkin piristävä värimaailma on vielä tallella vihertävissä sohvissa ja kirkkaan keltaisissa pöydissä, jotka ovat nytkin täynnä täysiä kahvikuppeja ja herkullisia leivoslautasia sekä iloista naurua. Huokaisten Sara kävelee tiskille ja tilaa tutulta tarjoilijalta cappucinon saaden vastaukseksi vain tyhjän katseen, ei kahvia.

Ikkunapäydässä istuu nuori pariskunta, he ovat vasta tavanneet. Tyttö pitää kättään omistavasti pojan käden päällä, hymyilee tälle kaakaomukin höyryjen takaa, näyttää onnelliselta. Poika hymyilee takaisin tytölle, miettii ettei voisi enää olla onnellisempi, ei sen jälkeen kun menetti rakkaansa viime kesänä.

Sara kävelee hitain liikkein pöydän luo, sen pöydän jossa hänkin aikoinaan istui, ja istuutuu parin viereen. He eivät tunnu huomaavan häntä, eivät ainakaan välitä. Hän laskee laukkunsa lattialle viereensä ja ryhtyy seuraamaan muissa pöydissä olevia ihmisiä. Kaikista kauiten hän seuraa tuttua nurkkapöytää, sitä missä hän joskus vietti aikaa kavereidensa kanssa ja jossa he nyt taas ovat, ilman häntä. Hiljaa hän huokaisee, niin hiljaa ettei kukaan sitä kuule.

Ilta alkaa jo pimetä ja kahvila suljetaan muutaman minuutin päästä. Sara näkee pariskunnan nousevan pöydästä, nousee samalla itsekin ja seuraa heitä kylmään ulkoilmaan. Hän kävelee heidän perässään aina tytön kotiovelle saakka, näkee kuinka he sulautuvat toisiinsa katuvalojen loisteessa ja kuinka tyttö viimein menee sisälle taloon, Saran taloon. Tai nythän sekin on jo entinen.

Poika kävelee yksin kohti omaa kotiaan, taloa joka on vain korttelin päässä tytön talosta. Sara seuraa hiljaisena poikaa, hänen askeliaan. Hän haistaa pojan tuoksun, tutun tuoksun, joka joskus oli osa myös Saran elämää. Väsyneenä hän sulkee hetkeksi silmänsä, estää muistoja palaamasta mieleen.

Poika pysähtyy kotiovelleen, kaivaa avaimen takkinsa taskusta. Sara huomaa pojan silmissä kyyneleen, toisenkin, jotka äänettömästi valuvat alas pojan poskea. Hän näkee pojan pudottava avaimen lumihankeen, toivoo että voisi nostaa sen hänelle. Hän näkee myös, kuinka poika kumartuu poimimaan avainta, kuinka hän väsyneenä painaakin pään polviinsa ja itkee, itkee rakastettuaan, ei tyttöä kenen kanssa on nyt. Hän ei koskaan saa poikaa tuntemaan samoin.

Sara tuntee kuumien kyyneleiden valuvat hänenkin poskillaan, aistii miten suru palaa taas, miten se taas kietoo pauloihinsa. Hän näkee mielessään kaiken mennen, saman kuin poikakin näkee. Hän näkee miten poika itkee yksin huoneessaan, miten hän vannoi ettei koskaan voisi rakastaa ketään toista, ei ketään muuta. Ja hän näkee miten poika viimein päättää elää elämäänsä, miten hän kohtaa uuden tytön, joka ei kuitenkaan täytä aukkoa hänen sydämessään, sitä ei kukaan voi täyttää. Ei enää.

Sara astuu lähemmäs poikaa, koskettaa varoen pojan kasvoja, pyyhkii pois kyyneleet. Poika säpsähtää, värähtää kosketuksesta, ei kuitenkaan pakene paikalta. Hitaasti poika nousee ylös, tuijottaa eteenpäin näkemättä mitään, tuntee silti rakkaansa lähellään. Huokaisten hän nostaa avaimen maasta ja avaa viimein lukitun oven. "Mä rakastan sua Sara ja sä tiedät sen. Sä tiedät et sä oot mulle aina se ainoo, en mä pysty rakastamaan ketään muuta, en koskaan. Mä vaan en tajuu miks sä jätit mut!" hän kuiskaa tyhjälle ilmalle, astuu sisään avatusta ovesta, astuu sisään pimeyteen. Ja oven sulkeutuessa Sara tuntee viimein lentävänsä, pääsevänsä pois tästä kaikesta. "Mä rakastan sua kanssa, aina", hän kuiskaa itkien, antaa tuulen nostaa hänet yhä ylöspäin. "Mä en koskaan jätä sua yksin, en koskaan", kuiskaa vielä ennen kuin katoaa punaisten pilvien taakse punaiseen maahan, rauhaan.

[2004]