-Floor & Penkert-

Penkert etsi viitteitä kullastaan, sotkujälkiä, tavaroita, mitä tahansa, mutta ei löytänyt. Floor oli kadonnut kaksi päivää sitten hänen töissä ollessaan. Asunto oli suorastaan steriili, eikä normaalia pientä kotoista epäjärjestystä ja tavaravuorta näkynyt missään. Kaikki oli tarkasti järjestyksessä: valokuvat Penkertin vanhemmista, kahvinkeitin, kupit kauniisti kaapissa. Missään ei ollut jälkeäkään siitä, että Floor oli joskus ollut heidän asunnossaan. Ei punaista mekkoa, joka tapasi roikkua liiankin usein Penkertin lempituolilla, ei varahuulipunaa kylpyhuoneen allaskaapissa, ei kerta kaikkiaan mitään muuta kuin yksinkertaista, järjestettyä olemattomuutta. Kesken etsinnän päivän posti kilahti luukusta. Penkert ei normaalisti olisi kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta nyt, kesken terästyneen etsinnän, hän näki selvästi, kuinka vaaleanpunainen kirjekuori livahti luukusta lattialle puolittain eteismaton peittämäksi. Hän tarttui nopeasti kuoreen. Kirje oli selvästi Flon käsialaa ja yläkulmassa oli jopa lähettäjän osoite. Hetken ennen avaamista Penkert mietti, olisiko tämä kahden lähes nukkumattoman vuorokauden painajaisen loppu vai jotain peliä. Miksi kadota ja jättää vastausosoite, katuiko Floor jotain? Hän alkoi lukea kirjettä.

Hyvä Penkert! Sinun rakkautesi minua kohtaan on ollut syvää ja tunnollista, sitä samaa voin sanoa rakkaudestani, enkä siinä suhteessa tunne kummankaan meistä saaneen ratkaisevaa etua. Rakkaudestamme huolimatta kohtalo on astunut elämäämme sotkemaan tutut kuviomme, järjestämään asioita tavoilla, joita emme ole voineet odottaa. Sinua, hyvä Penkert, tulen kaipaan nyt ja tulevaisuudessa alati. Niin kuin Albatrossi hoidettuaan lapsensa kaipaa jälleen liitelemään meren ylle ja nauttimaan ilmojen vapaudesta, niin minunkin täytyy sanoa sinulle Penkert, että olet minun puolisoni ja reittimme kohtaavat ehkä jossain merten yllä. Näkemiin hyvä Penkert! Meidän elämämme on ollut kaunista ja vahvaa.

Luettuaan kirjeen Penkert vaipui epätoivoon. Hän oli enemmänkin jalat maan kamaralla ihminen eikä tiennyt millä valtamerillä tulisi lentämään, jos lentäisi. Jokaisen solun täyttävä tuskainen ikävä pakotti hänet kuitenkin kirjoittamaan lentävälle rakkaalleen. Ja näin kuuluu tuo lyhyt, mutta paljon kertova kirje: Hyvä Floor, olenhan rakastanut sinua syvästi ja tunnollisesti. Olet ollut minulle appelsiinikuu Välimeren taivaan puissa, olet ollut unelmani myös vuosissa muissa. Sinua nyt kutsun uudelleen, en tiedä mitä teen, enkä miksi sinä kadonnut olet. Miksi? Miksi pienoinen Flo?!? Tuletko takaisin. Kirjoitettuaan kirjeen Penkert pakotti sen vaaleansiniseen pieneen kirjekuoreen ja raahautui kaupungille vastustelematta elämää. Sitten kuori livahti luukusta muiden joukkoon.

Iltapäivällä kuoren matka jatkui postin lajittelukeskukseen. Sillä välin Penkert kuljeskeli kaupungilla päämäärättömästi. Hän nukkui yöllä vähän ja oleskeli seuraavan päivän asunnossaan odottamassa mahdollista postiluukun kolahdusta. Kahden päivän päästä Penkert oli juuri herännyt ja hän kokkasi aamiaista, puuroa, kananmunia ja suolaisen karkeaa pekonia. Joka hetki hän kuunteli, josko postiluukku helähtäisi, välillä hän kävi katsomassa oven edessä luukkua ja saattoi seisoskella siinä pitkän tovin. Juuri nytkin hän teki niin, ehkä liian pitkään, sillä keittiöstä alkoi kuulua ylikiehuvan kattilan sihinää. Hän juoksi keittiöön ja juuri samaisella hetkellä, kun ensimmäinen askel kajahti lattiaan, postiluukku helähti niin vienosti, ettei hän kuullut sitä ja vaaleanpunainen kirje liukui hitaasti postiluukusta jääden nurkastaan roikkumaan. Hän siivoili sotkua tovin ja saapui taas ovelle. Kädet vapisten hän avasi kirjeen, jossa Flon käsialalla luki: Hyvä Penkert, olen oven takana. Kohtalo on suonut minulle viisi minuuttia voittaa rakkautesi takaisin uudelleen. Avaa ovi jos voit niin lennämme yhteiseen tulevaisuuteen. Heti luettuaan kirjeen Penkert avasi oven, kirje leijui lattialle, käytävää koristi hiljaisuus. ”Floor! Floor!” huusi Penkert, mutta vain seinät vastasivat hiljaa hänelle.