-Hupsis tupsis-

Tyttöystäväni hyppäsi parvekkeelta, hupsis tupsis hyppäsi vaan. Minä istuskelin tyypilliseen tapaani lähiöbaarissa tehden sosiologista tutkimusta tuopin reunan kaarevuuden vaikutuksista ihmisten tapaan nähdä maailmaa. Baarissa ei ollut ketään muuta, niin kuin ei yleensäkään niinä aikoina kun tapasin siellä käydä. Join siis yksikseni tuopin nelosta, tuopin kolmosta, maittavan salmiakki kossun ja viskiä haljenneesta lasista. Olin juuri päässyt tilaamaan kolmatta kaljaa kun ambulanssi haki rakkaani sairaalaan. Minä tietämättä traagisesta kohtalostani vaivuin syviin ajatuksiin hulluuteni luonteesta. Selvitettyäni kysymyksen itselleni nousin avasin sateenvarjoni ja sulauduin harmaaseen ulkoilmaan.

Kun saavuin kotiin, kotini oli autio. En ihmetellyt asiaa sen kummemmin; tyttöystävälläni oli tapana kadota ajatuksistani pitkiksikin ajoiksi kun vaivuin ajatusteni epämääräiseen suohon. Kolmen päivän kuluttua oloni alkoi tuntua epäilyttävän juurettomalta. Lensin päivästä päivään kevyesti pilven lailla, enkä vastustellut ihmisten omituisia kysymyksiä, liihottaessani maailmoissani. Juurettomuuteni meni niin pitkälle, etten enää muistanut rakastani laisinkaan. Olin saavuttanut tilan, jossa oma kuulumattomuuteni muiden joukkoon teki kenestä tahansa ihmisestä rakkaani, ei sillä ollut suurta väliä ketä suutelin unelmissani. Havahduin vasta kun tyttösystäväni sisko soitti sairaalasta ja kertoi rakkaani kuolleen oltuaan pitkään kriittisessä tilassa. Niin syyllisyys painoi minut takaisin maailmaan.

Toivuin yllättävän nopeasti, suruni oli ohitse parissa tunnissa ja palasin maailmaan uusin voimaikkain hengenvedoin. Tiesin miten elämäni oli järjestettävä. Ryhdyin etsimään tosissani puuttuvaa palasta, elämäni suurta rakkautta. Onnistuin mielestäni hyvin ja aika pian asuntoni täyttyi monista askelista, äänistä ja kaiuista. Loppujen lopuksi elämäni tuntui vihdoinkin löytäneen oikean uransa ja tutkimukseni lähiöbaarissa saattoivat jatkua entiseen malliin. Eräänä huhtikuun pölyisenä iltana, kun kadunlakaisukoneet murjoivat kiviä sisäänsä istahdin parvekkeeni kaiteelle ja muistin tyttöystäväni. Olin onnellinen, sillä hän oli ehdottomasti suurin rakkaus mitä olen tuntenut ja tuolla hetkellä tunsin kaiken häntä kohtaan uudelleen. Otin pienen vauhdin ja hyppäsin kaiteen yli, hupsis tupsis hyppäsin vaan. Niin paljon minä häntä rakastan. 8.3.2003