Tänään tapahtui koko elämä: 70 vuotta vilahti yhdessä iltapäivässä. Koin iloa, surua ja tuskaa, synnyin uudelleen ja tänään vain katoan. Ihmettelin, onko ihminen vain hetki, joka tulee ja menee, elämä arvokasta tai arvotonta vain kerran? Luulin kasvaneeni arvokkaammaksi, moraaliseksi ajattelemalla asioita, mutta viimeisellä hetkelläni en tiennyt ajattelinko vain olevani muita parempi vai kasvoivatko ajatukseni parempaan suuntaa pohtimalla asioita syvemmin ja laajemmin. Sen myönnän, että elämästäni tuli paljon rikkaampaa kun mietin perusteitani, onko rikkaus siis enemmän?
Matkani varrella huomasin, että heikkouteni olivat hetkellisiä, ne tulivat ja menivät, mutta vahvuuteni oli heikkoutta, taitoa olla heikko, taipua kun on taipumisen aika. Sinulle olisin kertonut, jos olisin ehtinyt, että sinä rakastit voimakkaita ihmisiä, muttet huomannut voimakkaankin taipuvan ilman vahvuutta. Ja vahvuuden, sen oppii vain heikkoudesta; täytyy käydä alhaalla, että tietää miksi nousta. Vahvuus on elämää, voima synnynnäistä. Luulen, että jos olisit nähnyt asian kuin minä, olisit rakastanut minua enemmän, eikä elämämme olisi hajonnut löytämiimme säröihin, rapistunut pala palalta rasittamaan suhdettamme. Silti rakastin sinua enemmän kuin koskaan olisin voinut pettyä.
Tein elämässäni paljon lupauksia. Halusin huolehtia ja rakastaa itseäni pitämällä ne ja niin teinkin, sen mitä lupasin ja vielä aivan järkevässä määrin. Sinulle olisin tahtonut luvata saman minkä muillekin ystävilleni; vannoa sen, että löydämme toisemme, mitä sitten tuleekin kun meidän päivämme joskus päättyvät, mutta en ehtinyt, minun tieni alkaa jo tänään. Enää en edes uskaltaisi, en tahtoisi ahdistaa sinua seuraavassakin elämässäsi. Mutta nyt hetkeni lähenee, en ehtinyt ajatella enempää, käsistäni loppuu voima, sanoistani tarkoitus; kuolen herätäkseni huomenna vahvempaan elämään.
16.6.-17.6. 2002
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
