-Sydänjärvi-

Hän juoksi pitkin sydämen muotoisen järven rantaa. Sateen jäljiltä oli vielä sumuista ja lenkkareiden rohina kietoutui oudolla hiljaisella tavalla sumun riekaleisiin. Sade oli ollut vaimeaa ja imeytynyt kokonaan soratien pintaan, ruohikossa kosteus oli vielä valloillaan ja sorsat louskuttivat nokillaan märkää ruohoa. Järven vesi oli väriltään kuin taivas ja ilma harmaa samalla tavalla. Pieni soratie kiersi pitkin järven rantaa laskuojalta suihkulähteelle ja takaisin, muodostaen polveilevan sydämen järven ympärille. Laskuoja virtasi kuin aortta sydämen vasemmanpuoleisen eteisen takaa. Sillan kohdalla oli idyllinen kaarisilta puisella kannella katettuna. Sillalla askelet kumisivat ja hiki alkoi tuntua märältä vedeltä, koska kostea ilma esti haihtumisen. Hiukset, vaatteet ja koko rantapuisto tuntuivat elävän nihkeässä, mutta viileässä veden maailmassa.

Sydämen kaarten keskipisteeseen oli rakennettu pitkä laituri. Sen kohdalla polulla oli sininen skootteri hieman huolimattomasti parkkeerattuna. Kolme poikaa seisoi laiturin päässä, he olivat juuri virittäneet onkensa veteen ja odottivat innokkaasti särkien pompottelevan kohoa tai ahventen vetävän sen reilusti syvälle perässään. Pojat juttelivat, nauroivat ja ilveilivät niin, että kalat tuskin tulisivat syömään sinä iltana, ehkä kuitenkin pieni kiiskenpoika, yön pimeinä tunteina, vielä tarttuisi ja yllättäisi silloin jo väsyneet pojat, joiden ongetkin makaisivat jo laiturissa pitkällään. Musiikki soi vaimeasti pienimmän pojan uudesta podista ja nuorien äänet sekoittuivat yhdessä musiikin ja rytmikkäitten askelten kanssa vähitellen vaimenevaksi kohinaksi. Juoksija hymähteli hetken mielensä palautuville muistoille ja keskittyi jälleen etenemiseen.

Hieman etäämpänä rannassa suihkulähteen luona käveli tummahiuksinen tyttö. Takaapäin hän vaikutti suhteellisen vanhalta, mutta olikin huomattavasti nuoremman näköinen kun juoksija pääsi tarkastelemaan häntä lähempää. Ehkä auringon tummuttama iho hämäsi ja lisäsi muutamia solariumvuosia. Tytöllä oli yllään ruohonvihreä fleecejumppari, jonka rinnuksessa oli ihme kyllä sävyyn sopiva sininen palkki. Mustat kiiltävät verkkarit jalassaan ja pikimusta noutaja nahkahihnan päässä saivat kuitenkin tuon valopilkun sulautumaan luonnollisesti maisemaan. Tyttö kulki rannalla koiransa kanssa kuin etsien verkkaisesti jotakin, hänen kulkunsa oli polveilevaa, koirakin ikään kuin seurasi tyttöä. Tyttö johdatti koiran rantaan ja näytti katselevan veden pinnasta heijastuvia repaleisia pilvenvarjoja, joiden tasaisuutta rikkoi vain muutaman lokin kaari vedenpinnassa. Koira alkoi juoda vettä rannasta ja rikkoi varmasti maagisen hetken, juoksijakin etääntyi ja lähestyi jo sydämen alareunaa.

Pian lenkkeilijä oli jo kovaa vauhtia matkalla kohden sydämen vasemman puolen korvaa. Yllättäen vähän etäämpänä rannasta vaalea tyttö istui kosteassa maassa sitomassa lenkkareiden nauhoja tiukemmalle. Hän huomasi tutunnäköisen juoksijan ja nosti kätensä saadakseen seuraa lenkilleen. Juoksija tarttui nihkeällä, liukkaallakin kädellään yllättävän pitävästi tytön käteen ja nosti hänet ylös. He jatkoivat yhdessä matkaa. Tytön loivasti luonnonkiharat pitkät olkeakin aavistuksen verran vaaleammat hiukset, joiden sävyissä luonto kirjoi parhaat värinsä, jos sitä nyt sadesäällä täysin saattoi nähdä, sekoittuivat miehen ajatuksiin. He etenivät hiljaisina, puhumatta mitään, ollen onnellisia siitä, etteivät häirinneet rantapuiston salaperäistä rauhaa. Välilä toinen kulki edellä, välillä toinen, heidän juoksunsa vaikutti, ympäristöstä huolimatta, leikittelevältä kisailulta. He etenivätkin nopeasti pitkin sydämen toista laitaa.

Lähellä lenkin aloituskohtaa, salavan alla, minne kevään jäät olivat nostaneet penkereen rakastuneitten istua. Siellä suojassa vedenpintaan asti piirtävien oksakaarien alla mies ja nainen istuivat sylikkäin. Pienen järven laskuojan imussa saattoi nähdä aavistuksen virtauksesta kuvioina tummenevaa iltaa vasten. Vaikka puun alla piisamien rei’ittämän palteen täytyi olla aika kuiva, oli ilma ehkä liian kylmä vain istua pakoillaan. Nainen sulkeutuikin selvästi yhä syvemmälle miehen syliin. Tummenevassa ilmassa he olivat poissa kaikesta mitä ympärillä tapahtui, paitsi tarkkaavaisen kulkijan ohikiitävältä katseelta ja toisiltaan. Hitaasti heidän etääntyvä hahmonsa sulautui puiden ja veden huomaan ja huomaamatta varsinaista katoamisen hetkeä, heitä ei enää voinut erottaa.

Juoksijan pohkeissa tuntui olevan jo ylimääräisiä lihassäikeitä, jotka soittivat vaimeaa kivun sävelmää joka askeleelta. Jalat tuntuivat heikoilta, voimattomilta, työnsä jo tehneiltä. Hän kaarsi takaisin puiselle sillalle ja kosketti sen himmeästi hehkuvaa valkeaa kaidetta, pysähtyi hetkeksi hengittämään, mutta jatkoi kohta jo haparoivaa kulkuaan. Ilta oli lakannut tummumasta, pilvien peittäessä loppukesän lempeän kajon alkoivat polun ääriviivat muistuttaa enemmän pitkää sileää tummanharmaata käärmettä kuin sorapolkua. Mitä pidemmälle hän juoksi, sitä keveämmältä alkoivat askeleet jälleen tuntua. Hämärästä erottui joitain tuttuja piirteitä; rantapuita, veden himmeä aavistus kauempaa puiden takaa ja onkiaan pakkaavat pikkupojat. Sydän jyskytti ja peitti äänellään koko rannan.