Kesän alku oli kylmä ja sateinen. Sellainen tympeän viileä ja kostea. Öisin sumuista harmautta kirkasti vain muutaman rastaan laulu. Vasta hieman ennen juhannusta alkoi lämmetä, vaikkakin oli vielä sateista. Ilmeisesti nopea lämpeneminen sai perhoset kuoriutumaan yhtäaikaa ja ilma olikin täynnä keskikokoisia valkoisia perhosia, joilla oli siivissään tuplarivistöt mustia, hieman epätasaisen muotoisia pilkkuja. Ne perhoset olivat kuin tavallisen kesän yöperhosia, vaikkakin lensivät päivisin. "Yöperhoset" väärään aikaan oli ripoteltu maailmaan kuin elämän ilot tai surut. Katselinkin perhosten lentoa, useana päivänä, lähinnä murheet mielessäni. Surulliset lentäjät saivat minut muistamaan sen, miten kauniina, silti samalla niin tuskaisen terävänä maailma käsittyy tuskaiseen eläjään. Jopa kauniit muistot sokaistuvat terävään valoon, jonka tuskaisen mieli sisälleen sytyttää.
Vaikeat ajat ymmärtävät kertoa monta asiaa. Silloin elämän lentoreitit tiivistyvät atomi atomilta puroiksi elämän virtaan ja juoksevat vedet kertovat paljon salaisuuksia. Se mikä auringon päivänä on vain ilmaan haihtuneen vesihöyryn kosteaa kuisketta saa muodon, muuttuu materiaksi, jota voi juoksuttaa uusiin ajatuksiin. On toki päiviä, jolloin viileät purot kohisevat kuumiksi koskiksi, polttaviksi virroiksi, joita ei kukaan saata hallita. Joskus ajatus kulkee myös hiljaisia mutkaisia puromaita, tuskallisesti aikaa tuhlaten, hahmottumatta kunnolla tai jäytäen samaa uomaa uudestaan ja uudestaan.
Ratkaisut ja aika vain ne ovat olleet ystäviäni, mutta kaukaisia. Kiireiset kaverini kävivät aivan liian harvoin, mutta siitäkin vähästä olen ollut kiitollinen - sitä enemmän, mitä kauemmaksi olen noista ajoista ehtinyt. Niinä päivinä kun tuskan kauneus muuttui epätoivoksi en tiennyt mitä tehdä. Mitkään ratkaisut eivät heti auttaneet. Nyt ymmärrän paremmin aikaa, enkä syytä sitä siitä, että se vanhentaa. Tiedän, että aika saisi joskus nopeuttaa kulkuaan, mutta olen onnellinen myös siitä, ettei mikään kestä loputtomiin, vaikka epätoivosi voi niin väittää. Säälittävää ihmisen elämässä on vain se, että täytyy nähdä liian monta murhetta ennenkuin viisastuu. Aivan liian paljon näen maailmassa päiväperhosten kuvia, eivätkö ne voisi siipiään säästää? 19.6.2001
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
