faabeli

hevosta ajoi, tuo huima,
tuli sieraimista eläimen välähteli
särähtelivät äänet katsojien

piiska viuhui
vauhti kiihtyi

vaimeni katsomo, hiljeni väki
kun heidän edessään
kaikkensa antanut hevonen läkähtyi
ja henkensä kaikkien edessä menetti

ja ratsastaja, tuo huima,
sivalsi ilmaa piiskallaan
- paikalta läks
veriläikät persauksissaan

jäi toviksi aivan hiljaa istumaan katsomon väki
- ei hurraata kuulunut, vain hiljaisuus ehdoton
tuon uljaan eläimen muistoa kunnioitti
tuo aluksi kansa niin verenhimoinen
vaan todeks kun sai epäsuhta kilpailijain
se oikeudenmukaisuuden löysi keskuudestaan

vaan ihme!!! ja kumma!!!
nousi jaloilleen hontelosti tuo humma
jokseenkin piesty ja verinen

ihmisten kielillä hirnahti
'piti typerykselle esittää kuollutta tammaa
vaikka pieksentä tuotti monta vammaa
mutta nyt olen vapaa taas laukkaamaan
te uskoitte minuun, se riitti voittamaan
elämä selätti julman kuoleman

mikä oppi on tässä? ei koskaan, ei milloinkaan
saa toivoa mielestä heittää -
aina on joku joka kannustaa,
aina on joku joka rakastaa
haavat paranevat ja arpeutuvat
elämä jatkuu, vaihtuvat ratsastajat
ja pikkuhiljaa harvenevat rivit 
nuo jo alkuun ratsailta pois heitettävät
säälittävät ruoskien käyttäjät!'