Tunneli

Oli jo yö, kun pommitus lakkasi. Kelloa ei väestösuojassa ollut, ja ihmisten omat kellot olivat sammuneet muun elektroniikan mukana pulssipommin lauettua.

Teri istui maassa nojaten selkäänsä hallin metalliseen seinään. Hän oli onnistunut haalimaan ympärilleen tyhjää tilaa, mikä oli ollut melkoinen suoritus ahtaassa tilassa.

Pyöritellen pitkiä punaisia hiussuortuviaan sormiensa ympärille hän odotti malttamattomana poispääsyä. Viimeisestä räjähdyksestä oli kulunut noin tunti, mutta se oli täällä odotellessa tuntunut paljon pidemmältä.

Terillä ei ollut minkäänlaisia kantamuksia mukanaan. Koko hänen jäljellä oleva omaisuutensa roikkui pienissä vyötaskuissa pistoolin vieressä. Tällaisena aikana ei ollut omituista nähdä asetta nuorenkaan tytön vyöllä, sillä kaikki kantoivat jonkinlaista puolustusvälinettä; oli siihen sitten lupa hankittu tai ei. Se ei tietenkään rauhoittanut levotonta tilannetta, mutta toi turvallisuuden tunnetta kantajalleen.

Maallisen omaisuutensa mukana oli Teri menettänyt myös vanhempansa, jotka eräänä yönä eivät olleetkaan ehtineet suojaan. Mutta jos jäi suremaan kuolleita, sai surra jatkuvasti, joten Teri piti päänsä pystyssä ja elämänsä niin normaaleilla raiteilla kuin se oli näissä olosuhteissa mahdollista.

Hän nousi seisomaan ja loi pikaisen katseen ympärilleen. Silmät jo tottuneina hämärään hän tunnisti muutamia tuttuja kasvoja, henkilöitä joita ei ollut sisälle rynnätessään huomannut. Nyökättyään näille pikaisesti hän tuuppi tiensä ovelle päin.

”Se on kai ohi”, hän sanoi viitaten teknikkoa avaamaan jumittuneen oven. Miehen työskennellessä Teri antoi katseensa kiertää väkijoukossa, rukoillen epätoivoisesti hiljaa mielessään…

Helpotuksen huokaus karkasi tytön huulilta tämän huomatessa Kayn heiveröisen hahmon seinän vierustalla. Teri nyökkäsi tytölle hymynkare suupielessään, mutta kätki viisaasti muut eleet, jotka olisivat saattaneet paljastaa heidän tuntevan toisensa, sillä kaikki, joilla oli yhteyksiä Teriin, olivat jatkuvasti vaarassa. Tälläkään hetkellä Teri ei voinut mennä takuuseen muista läsnäolijoista; kuka tahansa saattoi olla vakooja.

Tarvittiin vielä Teri ja muutama muu käyttämään hieman väkivaltaa, ja ovi saatiin auki. Muut suuntasivat sivukatua pitkin aukiolle, jossa kuljetushelikopterit odottivat, mutta Teri jättäytyi pimeyden turvin huomaamattomasti pois joukosta ja pujahti pieneen metsikköön, tai siihen mitä siitä nyt oli enää jäljellä.

Tunneli, joka yhdisti kaksi kaupunginosaa, oli sortunut jo taistelun alkuvaiheessa, eikä kenellekään ollut kerrottu, että siitä pääsisi taas läpi. Teri oli tehnyt oman osansa työstään raivatessaan kivimurskaa ja lohkareita ja tukiessaan heikkoa kattoa metallipalkeilla. Nyt hän juoksi tunnelille päin pimeässä eteensä näkemättä, muistiinsa luottaen. Hän loikkasi tunnelin suulle vieritettyjen lohkareiden yli, kumartui kohdassa, jossa tunnelin katto oli matalemmalla ja lähes törmäsi nuoreen mieheen, joka oli odottanut häntä puolessa välissä. Hän kiersi kätensä miehen kaulaan taistellen luomien alla polttavia kyyneliä vastaan.

”Zac…” Teri kuiskasi silmät kosteana. Hän tunnusteli miehen karkeita kasvoja ja suuteli tätä pitkään tuntien taas itsensä kokonaiseksi. Jokaisen konfliktin jälkeen tuntui kuin puolet hänen sydämestään olisi revitty irti, niin paljon hän pelkäsi Zacin puolesta.

Tällä kertaa oli tosin ollut Zacin vuoro pelätä enemmän, sillä hän oli ollut hyökkäävänä osapuolena. Hän silitti Terin punaisia hiuksia ja otti tytön kasvot käsiensä väliin, tutkien niitä pitkän aikaa. He eivät koskaan voineet olla varmoja, milloin tulisi viimeinen kerta, kun he tapaisivat. Zac halusi muistaa Terin kasvot viimeistä piirtoa myöten.

”Anteeksi… Olen niin pahoillani”, Zac kuiskasi. Teri pudisti päätään, pieni hymy karehtien hänen kyyneleisillä kasvoillaan.

”Älä. Ei se sinun syysi ole.”

”Kauanko he jaksavat? Emmekö voisi vain lähteä…”

Miehen anelu sai Terin kasvot kovettumaan hieman. Hänen vakavat silmänsä olivat täynnä velvollisuudentuntoa. ”Tiedät että emme voi. Tiedät etten minä voi. Minun täytyy pitää heistä huolta.”

’Heillä’ Teri ei tarkoittanut ainoastaan rikkirevittyä perhettään, vaan koko kansaa; hänen kansaansa. Teri kuului kapinallisten johtoryhmään ja hän oli mukana kaikissa salaisissa operaatioissa, jotka järjestettiin toista kaupunginosaa vastaan. Lisäksi hän tiesi, että ilman häntä muut eivät osaisi toimia ja he häviäisivät sodan. Häviö sanana ei ollut se, mitä he pelkäsivät tai olisivat hävenneet; mutta häviö tarkoitti sitä, että heidät kaikki tapettaisiin yksitellen, mitä kauheammin tavoin. Sillä he olivat kapinallisia, syyllisiä tähän sotaan. Mutta muutakaan vaihtoehtoa ei heillä ollut ollut, ja tällainen oli tulos.

Zac huokaisi. ”Tiedän. Mutta milloin tämä loppuu? Ja miten tämä loppuu? Toinen meistä kuolee. Meillä olisi mahdollisuus onneen, jos lähtisimme pois, mutta koska jäämme, emme koskaan voi…”

”Zac”, Teri hiljensi miehen ja pehmensi hieman omaa äänensävyään. ”Minä rakastan sinua aina, ja sinä tiedät sen. Emme me muuta tarvitse.”

He suutelivat pitkään ja erosivat sitten. Toinen heistä jäi kaipaamaan jotakin enemmän, haaveilemaan onnesta. Toinen taas keskittyi taistelemaan parempien päivien puolesta, sisimmässään kuitenkin samat toiveet rauhasta ja tavallisesta elämästä.

Huomiseen mennessä kapinalliset olivat saaneet koottua joukkonsa ja korvattua vahingot, joita eilinen pommitus oli tehnyt heidän varustukselleen. Oli heidän vastaiskunsa vuoro; loiston päivä, jona kaikki heistä toivoivat sydämensä pohjasta voiton vihdoin tulevan. Kuten joka kerta. Kun Teri näki muurin takaa nousevien savupilvien ohenevan, hän juoksi taas tunnelille, kipu sydämessään. Hän halusi vain nähdä Zacin mahdollisimman äkkiä ja kuulla tämän rakastavan häntä.

Teri odotti, kuten Zackin oli odottanut eilen. Teri odotti kauan, yöhön saakka, kunnes pimeyden hälvetessä hänen toivonsa oli kuollut. Mutta hän ei itkenyt. Katkera katumus jäyti häntä sisältä päin, kunnes hän tunsi itsensä aivan tyhjäksi. Hänelle ei enää riittänyt, että he olivat rakastaneet toisiaan. Hän olisi halunnut enemmän.

Teri nousi, vaikka hänen jalkansa eivät tuntuneet kantavan kunnolla. Hän hengitti syvään saadakseen kurkussaan olevan solmun auki. Oli aika palata takaisin omien luo. Pää pystyssä hän käveli pois tunnelista ulkoilmaan, jota sävytti auringon heikko kajo savupilvien takaa. Teri oli valinnut tiensä, ja matkaa oli jatkettava.