Linnea

Se ilta oli ensimmäinen pitkään aikaan, kun Ríognach poistui palatsista. Hänen sylissään oli valkoinen nyytti, joka erottui kauas yön hämärässä. Hän itse oli valkoisen sijaan verhoutunut harmaaseen huntuun ja yritti parhaansa mukaan suojata kapaloa ulkopuolisten katseilta. Niamh, hänen uskollinen palvelijansa kulki edellä tarkkaillen ympäristöä ylimääräisten silmäparien varalta, vaikka se olikin luultavasti turhaa, sillä haltiametsässä ei kulkenut muita siihen vuorokaudenaikaan.
Niamh pysähtyi ja Ríognach pälyili hermostuneena ympärilleen. Jostakin kaukaa kuului ulvontaa ja kyyneleet kohosivat Ríognachin silmiin.
”Emme voi jättää häntä tänne…” hän sopersi, väristen osin kylmästä, osin pelosta. Niamh katsoi tätä luja mutta silti ymmärtäväinen ilme eteerisillä kasvoillaan.
”Ríognach-neiti, te tiedätte, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Te menettäisitte asemanne välittömästi.”
”Mutta onko se niin tärkeää, katso nyt häntä…” Ríognach sanoi kyynelehtien ja ojensi kapaloa palvelijalleen. ”Katso.”
Niamh käänsi päänsä pois ja jäi tuijottamaan maahan. ”Mielummin en.” Hän polvistui ja alkoi painella tummia sammalia kuopalle. Sitten hän riisui oman vihreän huntunsa, jonka peitossa lapsi olisi turvassa, kunnes joku hänet ottaisi omakseen. Niamh ojensi kätensä ottaakseen pienokaisen vastaan, mutta Ríognach vastusteli. Hän katseli surumielisenä pientä vanamoiden ympäröimää kuoppaa, joka näytti aivan kuin pieneltä haudalta. Ulvonta kuului tällä kertaa lähempää.
”Sudet… Me emme voi jättää pienokaistani tänne.”
Niamh nousi hitaasti ja kietoi kätensä Ríognachin ympärille. Nuori kuningatar puhkesi vapiseviin nyyhkytyksiin, kun Niamh otti kapalon omaan syliinsä ja laski sen maahan. Kun tämä vielä peitti kuopan sammalen värisellä hunnullaan, ei hohtavan valkoisista kääreistä näkynyt enää pilkahdustakaan. Niamh katsahti kauemmas metsään, josta puiden lomasta kimmelsi valopisteitä. Ihmisasutusta.
”Hänestä pidetään huolta”, vakuutti Niamh kuningattarelle heidän lähtiessään takaisin kohti palatsia.

”Aaron, odota!” huudahti Ellen miehelleen noustessaan ylös mustikkamättäältä. Parilla juoksuaskeleella hän saavutti nauravan Aaronin.
”Emme kai tulleet marjaan? Ja nuo tuskin riittävät meille evääksi”, mies huomautti vilkaisten Ellenin kämmentä, johon tämä oli kerännyt muutaman suuren mustikan ja mutusteli niitä nyt tyytyväisenä. ”Etenkään kun sinä syöt kaikki.”
Ellen virnisti violetein huulin ja laittoi viimeisen mustikan miehensä suuhun. He näyttivät onnelliselta ja kauniilta nuorelta parilta. Ellenillä oli pitkät, punaruskeat hiukset ja hänen korkeat poskipäänsä hehkuivat ulkoillessa. Aaron puolestaan oli tumma ja komea mies hymykuoppineen ja ruskeine silmineen, jotka olivat täynnä rakkautta hänen katsellessa vaimoaan.
”Kuule, jos me pysähdymme joka mustikan kohdalla, emme ehdi tämän päivän puolella kotiin. Voisimme syödä kohta eväät, ja sitten kääntyä takaisin.”
Ellen nyökkäsi ja he alkoivat etsiskellä sopivaa pysähtymispaikkaa. Metsä oli käynyt hämärämmäksi ja puut olivat naavaisempia kuin lähempänä kotia. Vihreä sammal näytti samettiselta matolta, joka peitti koko maan. Ellen oli aivan ihastuksissaan.
”Jäisimmekö tähän?” hän ehdotti, osoittaen kahden pitkänmuotoisen kiven reunustamaa aluetta. Aaron nyökkäsi ja alkoi purkaa eväskoria sillä aikaa, kun Ellen katseli ympärilleen. Kaikki näytti niin rauhalliselta ja puhtaalta. Sammaleen joukosta kasvoi pieniä, hentoja vanamonkukkia. Hetken niitä ihasteltuaan Ellen alkoi tunnustella pehmeää sammalta.
Yhtäkkiä hänen kätensä osui johonkin sileään, lähes silkkiseen materiaaliin. Säikähtäen hän liikahti kauemmaksi ja katsoi sitten tarkemmin kohtaa, jota hän oli juuri koskettanut. Värinsä vuoksi sitä tusin erotti sammaleesta, mutta se oli…
”Kangasta?”
Aaron kohotti katseensa eväistä. Ellen nosti varovasti tuota sileää, harmaanvihreää kangaspalaa ja henkäisi terävästi. Nyt Aaron jätti eväät kokonaan rauhaan ja tuli hänen luokseen.
”Ellen, mitä…” Miehen lause loppui lyhyeen hänen huomatessaan tuon valkoisen käärön. Sen sisältä häntä tuijottivat kirkkaimman vihreät silmät, jotka hän oli koskaan nähnyt. Lapsen iho oli lähes yhtä valkoinen kuin tuo kapalo, johon hänet oli laitettu. Ellenin silmiin kihosivat kyyneleet hänen katsellessaan orpoa lasta.
”Kuinka joku saattaa…” hän kuiskasi hiljainen äänensä täynnä vihaa tuota vastuutonta vanhempaa kohtaan. Hänellä itsellään ei ollut lasta, mutta hän ei olisi koskaan voinut kuvitella tekevänsä moista. Jättää nyt lapsiparka yksin metsään, ties kuinka kauan toinen oli ollut ilman ruokaa. Ja voi sitä äidillistä tunnetta, joka hänet sinä hetkenä valtasi. Se sai hänet katsomaan päättäväisesti mieheensä ja lausumaan seuraavat sanat: ”Me otamme hänet, emmekö otakin?”
Aaron vain tuijotti lumoutuneena noita vihreitä silmiä ja nyökkäsi hitaasti vaimolleen.

Sälekaihdinten välistä paistava aurinko piirsi kirkkaat raidat kalpeille kasvoille. Linnea räpytteli silmiään valon häikäistessä ja nousi istualleen. Vilkaistuaan digitaalikellon näyttöä hän hyppäsi alas parvisängyltään valkoinen yöpaita hulmuten. Hän oli jo jonkin verran myöhässä koulusta, ja äiti ja isä olivat lähteneet aikaisin aamulla töihin. Kaiken lisäksi täytyisi siis vielä kävellä.
Repun Linnea oli pakannut jo illalla, joten enää hänen tarvitsi vain vaihtaa vaatteet ja kammata hiukset. Jälkimmäinen vei enemmän aikaa, sillä kylpyhuoneeseen astuessaan hän jäi vääjäämättä tuijottamaan peilikuvaansa monen pitkän minuutin ajaksi. Hän ei pitänyt kasvoistaan. Nenä oli liian terävä, silmät liian pistävän väriset, ja korvat…
Korvat Linnea peitti joka aamu tarkkaan pitkillä, vaaleilla hiuksillaan. Hän kampasi suortuvansa sileiksi ja antoi niiden roikkua kasvojensa sivulla niin, ettei kukaan voisi nähdä hänen korviaan. Ne olivat kummalliset; aivan erilaiset kuin kenelläkään muulla. Häntä kiusattiin jo aivan tarpeeksi muutenkin, ja jos he olisivat nähneet hänen korvansa…
Todellisuudessa Linnea ei ollut lainkaan epämiellyttävän näköinen. Hän oli omalla erikoisella tavallaan kauniimpi kuin kukaan muu; suoraan sanottuna pelottavan kaunis. Se oli todellinen syy siihen, miksi muut nuoret välttelivät häntä; ne, jotka eivät olleet kateellisia, pelkäsivät. Mutta tietenkään Linnea ei voinut tietää asian laidan olevan näin, joten hän yksinkertaisesti kuvitteli olevansa ruma.
Linnea tuhahti peilikuvalleen ja lähti pian kotoa napaten appelsiinin evääksi. Sen hän kuori ja mutusti matkalla, ja sormiin jäävä inhottava aine sai hänet vielä huonommalle tuulelle. Enää ei tarvittu kuin ilkeä sijainen, joka nöyryytti häntä koko luokan edessä myöhästymisen vuoksi, ja istuessaan pulpettiinsa Linnea lähes kiehui vihasta.
Välituntiin mennessä hänen raivonsa oli jo hieman laantunut, sillä opettaja ei ollut kiinnittänyt häneen mitään huomiota alun kohtauksen jälkeen. Hän oli lokerollaan purkamassa painolastia repustaan, kun yksi hänen harvoista ystävistään tuli hänen luokseen pienesti hymyillen.
”Hei Linnea.”
Arka ääni kuului tummalle, kiharahiuksiselle tytölle nimeltään Jenna, joka aina silloin tällöin omien ajatuksiensa kuuntelemiseen kyllästyneenä hakeutui Linnean seuraan. He juttelivat niitä näitä, yleensä koulusta, mutta joskus Jenna puhui hänelle myös salaisemmista asioista, kuten tiuhaan vaihtuvista ihastuksistaan, joita hän ei kuitenkaan koskaan uskaltanut lähestyä.
”Hei”, Linnea vastasi katsahtaen toista ja tunki reppunsa ylimmälle hyllylle. Nyt hän tarvitsisi vain maantiedon kirjat. ”Mitä sinä? Anna kun arvaan, yrität taas vilkuilla minun takaani sitä Dania”, hän veikkasi katsomatta tyttöä ja sulki kaapin oven. ”Se on ihan ääliö”, Linnea ilmaisi mielipiteensä Jennan tämän viikon unelmakundista ja kääntyi tytön puoleen.
Jenna kurtisti kulmiaan. ”Eihän ole. Katso nyt sitä, tosi suloinen.”
”En jaksa. Ei se sen kummemmalta näytä kuin eilenkään.”
”Näyttääpäs. Tai siis, näyttihän se eilenkin hyvältä.” Jenna ei katsonut ollenkaan Linneaa vaan kurkki tämän takaa kauemmas käytävälle, jossa Daniel jutteli suuren poikalauman kanssa.
”Nyt se tulee tänne, Linnea, tuleekohan se juttelemaan minulle? En minä uskalla, mennään pois.”
Linnea pyöräytti vihreät silmänsä kattoon eikä liikkunut mihinkään suuntaan ystävänsä aneluista huolimatta. Tämä oli oikeassa, Daniel tuli kuin tulikin heidän luokseen ja vilkaisi kumpaakin tyttöä arvioiden, aivan kuin olisi valitsemassa itselleen autoa. Linnea tunsi inhon valtaavan sisimpänsä; juuri tuollaisia tyyppejä hän vihasi yli kaiken. Danielin virnistys kasvoi leveämmäksi hänen keskittäessään katseensa Linnean varautuneeseen olemukseen.
”Keitäs meillä täällä on? Jenna…” Tumma tyttö hymyili auttamattoman rakastunut ilme kasvoillaan. ”…ja itse jääkuningatar.”
Tämä oli yksi Linnean vihaamista liikanimistä. Jääkuningatar, kiilusilmä, liitunaama ja albiino olivat vain murto-osa nimistä, joita Linnea sai kuulla päivittäin sekä tyttöjen että poikien suusta. Yleensä hän ei jaksanut sanoa niihin mitään, mutta tänään hän oli jo valmiiksi ärtynyt. Hän oli juuri avaamassa suunsa kivahtaakseen jotakin takaisin, kun Dani nojasi mahtailevasti hänen lokeroonsa ja kohotti kätensä sipaisemaan hiussuortuvia Linnean kasvoilta korvan taakse.
Jennan ilme muuttui mustaksi Danin lähennellessä Linneaa hänen sijastaan, mutta Linnea itse oli vielä vähemmän tyytyväinen tilanteeseen. Hänen inhon vääristämät kasvonsa kävivät siinä silmänräpäyksessä läpi monia eri tunnetiloja hämmästyksestä säikähdykseen, ja lopulta raivo valtasi hänen koko olemuksensa. Hän kirkui, mutta ääni purkautui hänen kurkustaan yliluonnollisena parkaisuna, jonka jokainen tunsi syvällä sydämessään asti. Joillakin käsittämättömillä voimilla Linnea tuuppasi pojan kauas itsestään aina vastapäiseen seinään asti. Tämä vajosi tajuttomana maahan. Linnea sähisi hampaidensa välistä ja hänen vihreät silmänsä leimusivat tulta. Pupillit olivat laajenneet valtavan kokoisiksi.
Jenna peruutti hitaasti kauemmas tytöstä kauhistunut ilme yleensä niin ystävällisillä kasvoillaan, ja jok’ikinen silmäpari käytävällä oli kiinnittynyt häneen. Palauduttuaan takaisin normaalitilaan Linnea ei ensin tajunnut, mitä oli tapahtunut, mutta huomattuaan tajuttoman Danin muisti palautui melko äkkiä. Ja äkkiä hän myös karkasi paikalta, juoksi pakoon noita pelokkaita katseita. Maantiedon kirjat jäivät käytävälle ja reppu lokeroon, mutta niillä ei ollut väliä.
Linnea hölkkäsi kotiin asti, lukitsi ulko-oven sekä oman huoneensa oven ja kiipesi ylös sängylleen. Hän kietoi kätensä jalkojen ympäri ja nojasi terävää leukaansa polviin täristen kauttaaltaan. Kun äiti ja isä tulivat töistä, he alkoivat koputella hänen oveensa.
”Linnea, oletko kunnossa?”
”Onko jokin hätänä?”
Linnean vastaus jäi epätoivoiseksi ynähdykseksi, mutta ilmeisesti vanhemmat tulkitsivat sen elonmerkiksi ja jättivät viimein tytön rauhaan.

Kuningatar Ríognach odotti lasta. Hän oli saavuttanut kunniallisen iän ja oli nyt valmis tuottamaan jälkikasvua, joka sitten aikanaan perisi hänen paikkansa. Kohta olisi aika uuden prinssin tai prinsessan tulla maailmaan. Kuningatar oli määrätty vuodelepoon, ja palatsin ulkopuolella liikkui monenlaisia juttuja. Ihmiset olivat uteliaita mutta kykenemättömiä näkemään palatsin kiviseinien sisäpuolelle, joten heidän täytyi tyydyttää uteliaisuutensa arvailemalla, mitä oli tapahtumassa.
Pahin juoru kaikista, jonka vasta harvat olivat kuulleet mutta joka tulisi leviämään kulovalkean tavoin, saisi koko haltiakansan kuohumaan epätyytyväisyyttään. Oliko heidät petetty?
”Lapsi ei ole kuningattaren esikoinen”, kuiskasi mies toiselle, yhtä varmana asiastaan kuin hänelle tiedottanut henkilö oli ollut. ”Parantaja sanoo, että Hänen Korkeutensa ei ole ensimmäistä kertaa raskaana. Kuulin, että hän syötti lapsensa susille.”
”Minulle taas kerrottiin, että ihmiset sieppasivat lapsen.”
Heistä jokainen sai kuulla hieman erilaisen version totuudesta. Kaikki nämä tarinat olivat kuitenkin lähtöisin yhdestä. Nimeltä mainitsematon haltiapoika ystävineen oli ollut eräänä kauniina yönä luvatta leikkimässä lammella. Metsässä sinä yönä liikkuneet kaksi hahmoa olivat kyllä kävelleet äänettömästi ja huomaamattomasti, mutta ajoittain pilkahteleva valkoinen nyytti oli kiinnittänyt haltiapoikien huomion. Pojat olivat lähteneet hiipimään näiden kahden epäilyttävän hahmon perään ja nähneet tapahtuneen. He olivat pitkään olleet Ríognachin ja Niamhin ohella ainoat, jotka tiesivät salaisuuden.
Mutta nyt, kun kuningattarelle oli tullut ikää tarpeeksi lapsen tekoa varten, pojat, jotka nykyään olivat miehiä, havahtuivat ja muistivat kauan haudotun salaisuuden. Oliko tämä oikein? Halusivatko he elää valheessa, väärän hallitsijan vallan alla?
”Meidän täytyy kertoa tästä jollekulle.”
”Mutta entä kuningatar? Hänet karkoitettaisiin, ja hän on raskaana…”
”Tuo lapsi ei ole tuleva kuningas tai kuningatar. Se ei ole hänen oikeutensa. Kuningattaren esikoinen on jossakin tuolla”, sanoi kolmas heistä, vaalea haltianuorukainen, päättäväisenä osoittaen metsän taa.
Ja he luovuttivat eteenpäin salaisuutensa, jonka joka ikinen haltiamaan asukas tulisi vielä kuulemaan.

Linnea näki sälekaihdinten takaa ulkoilman sinertyvän. Alkoi olla jo myöhä. Hän laskeutui hitaasti alas tikkaita sen sijaan, että olisi hypännyt alas parvisängystään, kuten hänellä oli yleensä tapana tehdä. Hän käveli ikkunalle ja nosti kaihtimet kokonaan ylös nähdäkseen paremmin. Tyttö jäi tuijottelemaan takapihan metsää; auringon viimeisten säteiden pilkottaessa oksien lomasta se tuntui huomattavasti elävämmältä ja arvoituksellisemmalta kuin päivisin. Useina kesäöinä hän oli lähtenyt ulos vain yöpaita päällään ja paljain jaloin kokemaan ihmeellisen yhteyden luonnon kanssa kävelemällä metsän reunaa varpaisillaan.
Joinakin iltoina tuntui, kuin metsä kutsuisi häntä, ja tämä oli yksi niistä illoista. Hänellä oli edelleen yllään samat vaatteet kuin koulusta tullessa, mutta sukat hän oli heittänyt pois. Ellen ja Aaron katsoivat tytärtään huolestuneina tämän kävellessä ulos kuin transsissa, mutta eivät sanoneet sanaakaan kieltääkseen toista. Oven sulkeuduttua Linnean perässä Ellen huokaisi.
”Minusta tuntuu, ettemme koskaan opi tuntemaan tytärtämme täysin. Hänellä on salaisuus, sen näkee hänen silmistään joka päivä.”
Aaron nyökkäsi tuijottaen eteensä. Ellen asteli olohuoneen ikkunan äärelle. Siellä hänen kaunis tyttärensä hymyili itsekseen puikkelehtiessaan puiden lomassa. Välillä tämä pysähtyi, ja näytti aivan siltä, kuin hän olisi jäänyt kuuntelemaan metsää.
Hieman myöhemmin Ellenin ja Aaronin jo valmistautuessa yöpuulle, Linnea tuli sisälle ja käveli suoraan omaan huoneeseensa.
”Hyvää yötä, kulta”, ehti Ellen huikata tytön perään ennen kuin ovi sulkeutui. Oven takana Linnea seisoskeli ikkunallaan katse kiinnittyneenä metsään, ja tämän huulilla karehti salaperäinen hymy.

”Tuo on se omituinen tyttö, kannattaa pysyä kaukana siitä, se voi olla vaarallinen…”
Taas yksi Linnealle tuntematon porukka kiersi hänet kaukaa osoitellen ja kuiskien. Hän ei vilkaissutkaan näihin päin vaan painoi katseensa maahan. Likaisia kengänkärkiä oli huomattavasti miellyttävämpi katsella kuin epäluuloisia ja pelokkaita kasvoja. Jopa Jenna oli kiertänyt hänet tänään kaukaa.
Ennen Linnea oli tuntenut itsensä vain kiusatuksi. Yhdessä yössä hänestä oli tullut koko koulun karttama kummajainen.

Seuraavana päivänä Linnea ei enää viitsinyt vääntäytyä sängystä ylös seitsemän aikaan. Koulussa ei ollut hänelle enää mitään muuta kuin tuskaa ja kärsimystä, joten aamulla hänen herätyskellonsa ei soinutkaan.
Hieman normaalia myöhemmin Linnea hyppäsi alas valkoisessa, liehuvassa yöpaidassaan ja avasi sälekaihtimensa. Auringon valo tulvi sisälle saaden hänet siristelemään silmiään hetken, ennen kuin katse tottui kirkkauteen. Metsä hohti kauneuttaan ja sen kutsu oli voimakkaampi kuin koskaan aiemmin. Linnea ei epäröinyt hetkeäkään lähtiessään takaoven kautta ulos. Tähän aikaan päivästä naapurit olisivat kummastelleet yömekossa metsäretkelle lähtevää tyttöstä, eikä Linnea halunnut herättää yhtään sen enempää oudoksuntaa kuin tähän mennessä jo oli.
Hän loikki tapansa mukaan taas vain metsän reunassa tohtimatta mennä sen kauemmaksi. Vaikka jopa puiden oksat tuntuivat viittovan häntä tulemaan lähemmäksi, hänen sisintään jäyti silti pieni pelontapainen tunne. Tilanne oli jännittävä; hän halusi mennä pidemmälle, mutta se tuntui vaaralliselta. Entä jos hän eksyisi?
Ette te eksy, prinsessa.
Linnea säpsähti. Aivan kuin metsä olisi kuiskannut hänelle. Hän oli ennenkin kuvitellut kuulevansa tuulen tuomana hiljaista puhetta, mutta sehän oli ollut vain hänen mielikuvituksensa; vai oliko? Nyt hän ei ollut enää varma. Tuo äskeinen ei ainakaan ollut kuuloharha. Joku oli aivan varmasti kuiskannut hänelle ja kutsunut häntä prinsessaksi. Linnea otti pari askelta metsään päin ja sitten taas pari uutta. Häntä pelotti edelleen; tai ehkä se oli pikemminkin jännitystä, joka kutitti vatsanpohjaa. Tietyllä tavalla Linnea oikeastaan nautti tilanteesta. Sammalmatto tuntui mukavalta paljaiden jalkojen alla ja metsän ilma oli puhdasta hengittää. Jokin tiedostamaton tunne veti häntä yhä syvemmälle metsän uumeniin, kunnes hän ei enää taakse katsoessaan erottanut rakennuksia puiden takaa. Sen huomatessaan tyttö säikähti ja oli aikeissa juosta takaisin kotipihaan, mutta ennen kuin hän ehti ottaa askeltakaan, hänen tarkat silmänsä havaitsivat jotakin kummallista maassa. Se ei ollut sammalta, vaan kangasta. Läpinäkyvää kuten hänen huoneensa voileeverhot, mutta silkkisempää ja tehty paljon ohuemmasta langasta. Punoksia ei voinut paljain silmin erottaa.
Hetken Linnea vain seisoi paikallaan ja katseli tuota kummallista näkyä. Kangaspala näin kaukana metsässä, missä muuten ei näkynyt yhtäkään roskaa. Muuta outoa hän ei nähnyt, vain puita, sammalta ja vanamoita. Linnea kumartui poimimaan yhden noista hennoista, vaaleanpunaisista kukkasista ja hymyili itsekseen. Vanamo, Linnea borealis. Hänen kukkansa. Linnea oli ollut poikkeuksetta huono kaikissa muissa kouluaineissa paitsi biologiassa. Hän oli opetellut ulkoa jokaisen lähimetsissä tavattavan kasvilajin latinankielisiä nimiä myöten. Hän oli ilahtunut suuresti törmätessään omaan nimeensä kasvitieteen kirjassa ja oli sinä päivänä poiminut kimpun vanamoita ruokapöydän koristeeksi. Äiti ja isä olivat hymyilleet hänelle ja kertoneet, että juuri tuosta kukkasesta Linnea oli saanut nimensä.
Vanamot olivat saaneet Linnean unohtamaan pelkonsa. Hän otti kankaan maasta, kietoi sen kaulansa ympärille huiviksi ja tanssahteli pari askelta eteenpäin. Hän tunsi itsensä oikeaksi prinsessaksi valkoisessa mekossaan, kaunis vihreä huivi kaulallaan. Se antoi hänelle rohkeutta jatkaa, eikä hän enää ajatellut koko eksymistä. Hän tunsi olevansa enemmän kotona kuin koskaan ennen. Täällä metsässä ei ollut ristin sielua; ei ketään osoittelemassa häntä ja pilkkaamassa hänen erikoisia piirteitään.
Kunnes yhtäkkiä olikin. Linnea huudahti säikähdyksestä, kun hänen eteensä ilmestyi aivan kuin tyhjästä vaalea hahmo. Tyttö kaatui taaksepäin ja yritti hädissään perääntyä, mutta tuo hahmo ei hyökännytkään hänen kimppuunsa. Se oli ihminen. Vaaleatukkainen, kauniskasvoinen nuorukainen, joka… kumarsi hänelle?
”Prinsessa”, nuori mies sanoi hiljaa pitäen päänsä edelleen taivutettuna. Linnea nousi hitaasti ylös; hänen ilmeensä viesti sellaista ihmetystä, joka vei jopa hänen puhekykynsä. Nuorukainen katsahti häneen hymyilevin silmin.
”Tulkaa”, hän kehotti ja lähti kävelemään edeltä, Linnean jäädessä vielä seisomaan paikalleen. Kun mies ei tehnyt elettäkään odotellakseen häntä, ei tytön auttanut muu kuin juosta tämä kiinni. Linnea seurasi aivan tämän kintereillä. He kulkivat pitkän matkaa, eikä Linnea olisi osannut arvata, mikä häntä perillä odotti. Hän henkäisi terävästi hämmästyksestä nuorukaisen vihdoin pysähdyttyä.
He olivat saapuneet jonkinlaiseen pieneen kylään. Se ei ollut mikään pakokaasun katkuinen pikkukaupunki täynnä toistaan rumempia röttelöitä ja kyläkaupan pahasia, vaan kaunis luonnonmateriaaleista rakennettu kylä keskellä luonnon rauhaa. Kauempana siinsi suuri kivirakennus, joka herätti Linneassa välitöntä kunniotusta. Sitä saattoi sanoa jopa palatsiksi.
Linnea oli tullut metsään karkuun ihmisten katseita, mutta nyt hän oli kaikkea muuta kuin yksin. Jokainen kylän asukas kääntyi katsomaan häntä, ja jotkut supisivat keskenään ja osoittelivat, aivan kuin koulussakin. Pienen eron tämän ja koulumaailman välillä hän sai kuitenkin huomata; heidän lähestyessään kaikki kumarsivat hyvin syvään mumisten jotakin, mistä Linnea ei saanut selvää. Hän asteli hämmästyneenä noiden ihmisten ohi ja lähempää hän näki, että heillä kaikilla oli samalla tavalla kummallisia piirteitä kuin hänellä itselläänkin oli. Sirot, teräväpiirteiset kasvot, utuinen katse silmissään sekä se tärkein: teräväkärkiset korvat.
Vaalea nuorukainen johdatti hänet kohti tuota jylhää kivirakennusta kiinnittämättä mitään huomiota kumarteleviin kansalaisiin.
”Anteeksi…” Linnea sai arallakin äänellä miehen huomion itseensä. ”Tuota, minä…” Hän ei oikeastaan tiennyt, mitä hän tahtoi kysyä. Oli niin paljon epäselvyyksiä, ettei hän tiennyt, mistä aloittaa.
”Niin, prinsessa?”
”Kutsuitko sinä minua? Kun olin vielä kotona? Luulin kuulevani…”
Nuorukainen nyökkäsi. ”Kyllä, prinsessa.”
”Miksi sanot minua prinsessaksi?” kuului hänen seuraava kysymyksensä. Miehen suu taipui pieneen hymyyn ja tämä kääntyi jatkaakseen matkaa. Ilmeisesti tuon kysymyksen aika oli vasta myöhemmin, ja nyt Linnean ei auttanut muu kuin pysytellä perässä.
He astuivat suurista ovista sisälle ja kävelivät kauniisti koristeltuja käytäviä pitkin linnan perimmäiseen huoneeseen. Se oli kai eräänlainen makuukamari. Valaistus oli hyvin hämärä suljettujen verhojen vuoksi, joiden Linnea huomasi olevan tehty samasta hienosta kankaasta kuin hänen huivinsa. Perimmäisellä seinällä oli sänky, jonka vierellä seisoi hopeahiuksinen naishahmo. Kun Linnean silmät tottuivat pimeään, hän huomasi vuoteessa makaavan hyvin kauniin naisen. Ohut peite oli kohollaan vatsan kohdalta; nainen oli raskaana.
Linnea katsahti taaksensa, jossa vaalea nuorukainen oli vielä äsken seissyt. Nyt tämä oli poissa. Kääntyessään takaisin noiden kahden puoleen Linnea huomasi odottavan naisen katselevan häntä kyyneleet silmissä.
”Tule tänne…”
Linnea ei vastustellut, hän ei kyennyt. Nainen kosketti hänen paljasta käsivarttaan kevyesti.
”Aileen…”
”Minun nimeni on Linnea.”
Nainen katsahti ylös hänen silmiinsä. Linneasta tuntui aivan kuin hän olisi katsonut peiliin. Nuo silmät olivat tarkat jäljennökset hänen omista kirkkaanvihreistään. Odottava äiti antoi katseensa viipyä hänen silmissään, eikä Linnea enää miettinyt, miksi hän oli täällä. Hän tiesi.
”Tyttäreni.”

Ellen istui kolmatta iltaa olohuoneen ikkunan ääressä tuijottaen metsään epätoivoinen katse silmissään. Hän toivoi näkevänsä kauniin vaaleaverikön kävelevän puiden lomasta kotipihalle se sama hymy kasvoillaan, mikä tällä aina oli ollut metsästä palatessaan.
Mutta hän tiesi ettei tulisi näkemään sitä. Ei enää. Aikaa oli kulunut liian kauan. Ellen kuuli miehensä tulevan hiljaa olohuoneen ovelle ja nousi seisomaan. Hän käveli Aaronin luo ja painoi päänsä miehen rintakehää vasten taistellen menetyksen kyyneliä vastaan. Aaron katseli ulos, jossa illan viimeiset kullanväriset valonsäteet tanssahtelivat puiden latvuksissa.
”Ellen… Uskotko sinä haltioihin?”
Ellen kuivasi silmäkulmiaan ja katsoi ylös miehensä lämpimän ruskeisiin silmiin. Tämän katse oli vakava ja totinen. Hetken mietittyään Ellen nyökkäsi hämmentyneenä. Aaron hymyili ja kietoi käsivartensa hennon naisen ympärille.
”Hän on omiensa parissa.”