Nimetön

Pienellä kapealla sormellani piirrän ilmaan pienen sydämen,
ja oman sydämeeni raapustan puukolla 'rakastan sua',
aion myös näyttää rakkauden palavan sen,
kunhan ensin varmistun asiasta, että säkin rakastat yhtälailla mua.

Mä vaan pelkään että menen taaskin rakkaudesta rikki,
sä et varmaan tiedä mut mun sydäntä pitää kasassa jo jokunen siihen neulottu tikki.
Nää siniset silmät on nähny paljon ja vähän enemmän,
joskus vaan toivon että saisin kantaakseni taakan paljon kevyemmän.
Nää kädet on monta kertaa omasta verestä tahallisesti tahriintunu,
vaan sen vuoks että rakas ihminen on mun näkökentästä lopullisesti pois suksinu.

Lupasin itselleni et se ei toistu,
mut silti aina ilmaan karkautuu väkisinkin kivulias sointu,
kun puukko mun pehmeää ihoa lävistää,
ja sit vaan toteen paskasella naurulla; "taas mä hävisin pelin tää."
Ei, enää mä en lupaa itselleni mitään,
kun ei se oman veren vuodatus tunnu haittaavan yhtään ketään.

Ei fyysinen kipu oo mitään tähän verrattuna, mä laulan sulle kivusta henkisestä,
kuinka aina vain kipu ja tuska heijastuu ulos mun silmistä taivaansinisistä.
Kukaan ei oikeesti voi ymmärtää, tajuta,
kuinka maailma voi satuttaa pientä tyttöraukkaa.
Ei kukaan taidakaan edes tietää haluta,
kuinka olen saanut joka aamu ja päivä suorittaa hirveää työurakkaa,
että jaksan edes sängystä nousta.

Mun perusluonne on se että mä en halua olla väkivaltainen,
mutta oikeesti mä oonki nainen helvetin oudonlainen.
Kun sanat loppuu alan huutaa ja kirota,
kun se ei auta alan lopullisesti seota.
Ja sit alkaa väkivalta.

Mä olen parisuhteessa hyvinkin vainoharhainen,
sä pian jo toivot että olisin todella paljon erilainen.
Sä et tiedäkään paljonko tuskaa tuottaa,
kun en oo koskaan ihmisiin voinut täydellä sydämellä ja päällä luottaa.
Sä et tiedä paljonko multa vaatii voimia,
kertoa että rakastan sua,
vaikka toivon että tää suhde toimis ja vois ikuisuuden toimia,
mutta sä lähdet käveleen varmasti pois kun tunnet kunnolla mua.