Taika-aikaa

 

Olenko sokkeloisessa labyrintissä vipeltelevä hiiri, jonka nokka on verillä ja päässä kuhmuja kuten koivunpahkoja. Vai olenko lahokannon kääpätalossa asusteleva kääpiö. Talon kuorrutuksena on limainen mesisieni kärpästen ravinto.

Kenties kääpäkannon kolossa asustelee tonttu lahjojen jakaja. Tonttu haluaa antaa jokaiselle lahjan, josta on hyötyä, kun taivalletaan näkyvän ja näkymättömän välimaastossa. Tontun lahjaa ovat lasersäde, kaukoputki ja kamera. Näkymättömyyden näköalat ovat avaria, kirkkaita, tai synkeitä.

Synkeät syksyiset loskaiset tiet tuskin minnekään vievät. Paitsi, että aika-ajoin nyrkit ovat savessa ja kulkija rapakossa rähmällään. Liejusta on hyvä nousta ja vaeltaa aaveiden aikaan; kietoutua noitien taikaan. Eräille tosin luutalentäjät, saattavat olla olemattomia kummajaisia.

Minulle taikamuoreissa on kiehtova totuus. Ellei ole salaperäisyyden verhoa, mieli pakastuu arktiseen yöhön. Taikuus on lämpöaalto, joka nostaa tasolle, jolla ei tarvitse kysellä keneltäkään, kuinka ollaan ja elellään.

Elellään kuten tupajumit. Tupajumi on ystävä, jonka kanssa kelpaa elää ja oleskella. Kyseinen ötökkä jäytää reikiä jumittuneisiin tupiin katsella itään, länteen, etelään, tai pohjoiseen.

Puolivuotisessa leiskuvassa yössä yön kukkanen, valkeuden lapsi päivälle kättä lyö. Arktisessa sulatusuunissa on kevätkeijujen taika ja työ. Noidat ovat enimmäkseen naisia, nauravia, laulavia, ihania luutamummoja, joita ilman elämä ei elämää olisi. Ammoisina aikoina hurskaat miehet ovat tarttuneet työhön ja toimeen. He ovat keränneet tulipuut ja tuikanneet tuleen hirmuiset noidat.

Nyt tietoverkot laajenevat salamavauhdilla. Ihmiset takertuvat verkkoihin. Kiduskannet puristuvat verkonsilmiin, henkeä ahdistaa, sumenee ja rotkossa ammottaa tyhjyys.

Saakoon arkirealismi repiä mystiset, salakavalat tietoverkot. Tyynimieli, hyvä itsetunto ja liitelevä ilon veitikka ovat kaulakkain kuljeskelevia kaveruksia, jotka kutsuvat koolle kuuruilevia kulkijoita, noita, joita valtavin määrin vaeltelee kujilla ja teillä. Toivon, että ennemmin tai myöhemmin, me kaikki olemme meillä, kuin kanaemon poikaset yhteisessä kotipesässä.

Kysyn itseltäni, olenko yksi heistä, jotka hamuavat aarteita, kultaa, jalokiviä, ja rahaa. Raha on tarpeellinen, mutta raha on myös kylmä ja jopa armoton.

Ystävän käsi on lämmin ja hänen sydämensä avara. Ystävä voi olla pieni, kuten myös minä haluaisin olla. Ehkä sinä ja minä olemme hitusia, avarien sydämien hitusia. Minä olen sinun sydämessä ja sinä minun.

Eikös vaan?

Lämmöllä epeli,