Nimetön

Tahdon kirjoittaa väreistä, kertoa kaiken mitä ne saavat minut tuntemaan ympärilläni. Joskus tuntuu että olisit läsnä, herätät muistoja tahtomattasi. Oli meillä onnelistakin, vaikka koetan sen nykyään kieltää ja peittää. Ehkä olin liian pitkään mustasukkainen, liian pitkään muistelin kaikkea ja koetin saada huonot puolesi esille. Kerroin kaikille sitä samaa tarinaa sinusta, sitä joka piti paikkansa. Mutta mikä ei muille kuulunut, eikä sillä edes ollut mitään väliliä silloin, kun sanoit rakastavasi minua. Olin aidosti onnellinen. Se oli parasta mitä minulle oli siihen mennessä tapahtunut, ikinä.
Mutta sitten otit kaiken pois, vedit värit mukanasi liian aikaisin. Sanoin "pysytäänhän ystävinä?", vastasit "totta kai", vaikka me molemmat tiesimme, ettemme pystyisi siihen. Näin jälkikäteen olen ymmärtänyt niin paljon sinusta. Niin monta syytä olla kokonaan tutustumatta sinuun. Mutta tiedäthän, tunteilleen ei aina yksinkertaisesti voi mitään. Ihmettelin pitkään, että miksi juuri minä. Nyt mietin enemmänkin, että ehkä se oli kohtalo, joka sai kaiken tapahtumaan näin. Sen kaiken hyvän vastapainoksi, jotta vaakani olisi tasapainossa, sain jotain ihan muuta. Se harmaakin todellisuus painui loputtomaan mustuuteen, niin syvälle, etten edes jaksanut nostaa katsettni ylös, en jaksanut avata silmiäni. Lopulta, kun minua ei enää pelottanut niin paljoa, ja avasin silmäni, huomasin, että se kaikki paha ja musta oli sulanut pois, syöpynyt pois minun todellisuudestani.

Mutta se et ollut sinä, se oli joku muu.