Likainen, saastainen veri valuu noroina syyllisyyden peittämistä silmistäni.
Veitsi kädessä tuijotan viimeiset hetket taivaalle ja rukoilen anteeksiantoa tietäen, että kukaan ei vastaa.
Miksi sydämeni huutaa tuskasta, vaikka kaikki on jo ohi?
Vain kuu tuijottaa takaisin saaden minut tajuamaan hetken kauneuden.
Maa on tumma polvieni alla.
Hukun.
Hymy valkeilla kasvoillani paljastaa totuuden.
Tämän halusin.
Mieleni alkaa murtua...
Enää en näkisi merta, kirkkoani, perhettäni enkä rakkaintani.
Veitsi tipahtaa märälle ruohikolle.
Tätäkö siis halusin?
Vailla päämäärää, ilman sydämen sanomaa haavoitin lähimpiäni.
En olisi saanut.
Älä ajattele itse.
Älä ole itsekäs.
Veri on kaikonnut minusta.
Minun on kylmä.
Enää en tunne,
enää en kuole...
Vain se pieni hymy kasvoillani paljastaa totuuden.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Hienoa kerrontaa runossasi.
Synkkähän tämä on, mutta ymmärrän tälläisten kirjoittamisen ihanuuden. :)
Sillon minä ainakin saan vetää niin paljon tunnetta mukaan kuin irti lähtee.
Tuskakin voi olla kaunista,
tämä runo tosiaan todistaa sitä!