"Kyllä kaikki järjestyy"

Sain kesken koulupäivän kutsun rehtorin kansliaan.
Menin sinne sekavin tuntein; miettien, mitä pahaa olen
tehnyt.
Mutta kysymys ei ollutkaan mistään sellaisesta.
Minun käskettiin istua ja sitten luokanvalvojani tuli luokseni.
Hän nielaisi, selvitti kurkkuaan ja kertoi minulle, että koululle oli juuri tullut tieto vanhenpieni ja pikkuveljeni kuolemasta auto-onnettomuudessa.

En voinut enkä halunnut uskoa sitä todeksi.
Istuin hiljaa paikallani luokanvalvojani ja rehtorin säälivien katseiden edessä.
He yrittivät puhua minulle ja lohduttaa minua, mutta olin kuuro heidän puheilleen.
Lopulta luokanvalvojani vei minut toiseen huoneeseen ja kysyi, tahtoisinko luokseni jonkun ystävistäni.
Mainitsin sinun nimesi, mutten uskonut hänen löytävän sinua.
Jäin yksin hiljaiseen huoneeseen.
Yritin ymmärtää tapahtunutta, yritin selvittää ajatuksiani
En onnistunut siinä.
Oloni oli jotenkin outo; tuntui, kuin olisin katsellut itseäni ja ajatuksiani ulkopuolisen silmin.
En jaksanut enkä halunnut ajatella, miten selviäisin tänään koulusta kotiin, miten jaksaisin huomiseen tai ensi viikkoon.
Nojauduin seinään ja suljin silmäni.
Halusin nukahtaa, että pääsisin ajattelemasta, pääsisin tuntemasta tätä viiltävää tuskaa ja ikävää...
Yhtäkkiä ovelta kuului kevyt koputus ja joku astui sisään.
Käänsin päätäni ja näin sinut.
Seisoit ovella yhtä rauhallisen ja turvallisen oloisena kuin aina.
Olit tullut luokseni kesken oman, kiireisen koulupäiväsi.
Kenties uhrasit ruokatuntisi minun takiani.
Kävelit luokseni ja kiedoit kätesi ympärilleni.
Nojauduin sinua vasten ja painoin pääni rintaasi.
Sinä silitit hiuksiani ja sanoit hiljaa: "Otan osaa."
Vasta siinä, sinun sylissäsi, minulta tulivat kyyneleet.
Sinä annoit minun itkeä, halasit ja silittelit hiuksiani.
Sinun sylissäsi tunsin olevani turvassa.
Oma koulupäiväsi oli kesken, ja poikaystäväsi varmaankin odotteli sinua ihmetellen, missä viivyit.
Olisit voinut viettää ruokatunnin hänen kanssaan nauraen ja mukavia jutellen.
Silti tulit minun luokseni.
Tulit, vaikka varmasti aavistit, että tiedossa ei olisi ainakaan mukavaa rupatteluhetkeä.
Sait raskaan koulupäiväsi keskellä vielä lisää asioita mietittäväksesi ja huolta tuottamaan.
Kuitenkaan et epäröinyt, kun sinua pyydettiin luokseni.
Olet korvaamaton, kultainen ystävä.
Hetken päästä irrottauduin vastahakoisesti sinusta ja sanoin, että sinun täytyisi varmaankin mennä, sillä en halunnut sinun myöhästyvän seuraavalta tunnilta minun takiani.
Vilkaisit kelloosi ja kysyit, pärjäisinkö varmasti yksin, jos lähtisit.
Nielin kyyneleeni ja sanoin, että pärjäisin kyllä.
Kysyit vielä, moneltako pääsisin koulusta ja lupasit tulla luokseni heti oman koulupäiväsi päätyttyä.
Sanoin odottavani sinua vaikka kirjastossa.
Sinä vastasit: "Selvä, tulen sinne heti kun pääsen. Mietitään sitten yhdessä, mitä tehdään; voin soittaa äidilleni ja puhua hänen kanssaan, voit varmaan tulla meille, jos haluat. Yksin en ainakaan sinua jätä ensi yöksi, enkä muutenkaan."
Katsoin sinua silmiin ja kiitin siitä, että viitsit huolehtia minusta ja asioistani kesken kiireisen koulupäiväsi ja omien huoliesi.
Sanoit, että sitä vartenhan ystävät ovat.
Halasit minua vielä tiukasti, silitit hiuksiani ja sanoit: "Älä pelkää, kaikki järjestyy kyllä. Sinä et ole yksin."
Sitten käännyit, menit ulos ovesta ja painoit sen perässäsi kiinni.
Jäin taas yksin hiljaiseen huoneeseen.
Mutta se hiljaisuus oli rauhallista ja ystävällistä, sillä kaikki järjestyisi, jotenkin.
Kuiskasin mielessäni: "Jumala siunatkoon sinua, rakas ystäväni."