Sankari(-ko?)

Ennen olin sinulle sankari.

Peloton, urhea, suojeleva ritarisi, jonka harteille annoit kaikki murheesi ja pelkosi.

Minuun turvauduit, kun maailma käänsi sinulle selkänsä.

Olin ainoa, johon luotit.

Kun jokin, ihan sama mikä, painoi mieltäsi, soitit minulle tai tulit käymään.

Minä aina kuuntelin sinua ja yritin ymmärtää, auttaa.

Mutta nyt...

Olet poissa.

En pystynyt suojelemaan sinua.

Yritin parhaani, mutta ei...

En kyennyt tekemään mitään.

Se vain tapahtui.

Sinä tönäisit minut tien laitaan ja pelastit minut onnettomuudelta.

Mutta se vei henkesi...

Moottoripyörä osui sinuun...

vaikka sen olisi pitänyt osua minuun.

Yritin saada sinua hereille, mutta silmäsi olivat kiinni...eivätkä ne auenneet.

Edes ensirakkauden taianomainen suudelma ei toiminut...

Saduissa olisit avannut silmäsi, mutta minun satuni on päättynyt.

Se pysähtyi onnettomuutta edeltävällä minuutilla, koska minun sadultani uupuu onnellinen loppu.

Mutta entäs nyt?

Elämä jatkuu, mutta kaikki ilo ja nauru loppui, kun sadun viimeinen sivu kirjoitettiin.

Uutta satua ei tule...

Vanhaa ei jatketa...

Nyt olen vain tyhjää ilmaa...

Hyvästi rakas...

Näemme taas......kun minun on aika lähteä.

Ehkä voin vielä pelastaa jonkun samalla tavalla kuin sinä...

Mutta kuinka uskallan enää rakastaa?

Kaikki minussa rakkauteen liittyvän otit mukaasi ja hyvä niin...

Saat minusta loputkin...

Kun kuolen...

Ja älä huolehdi rakas, näemme taas...

Ensi yönä olen vieressäsi...

Nukummme ikuista unta yhdessä...

Eikä kukaan tai mikään tule enään meidän välillemme...

Ehkä meidän rakkaus-tarinaamme kirjoitetaan vielä muutaman sivun verran...

Toivon niin...