Jengini

Jesse istu uuden bemarinsa kyydissä. Yritin moikata mutta en saanut minkäänlaista vastakaikua. Sil oli kai noussut kusi päähän. Mä istuin puiston penkillä ja kuuntelin rauhassa musiikkia kunnes Markus hyökkäsi siihen mun viereen juttelemaan, se oli saanut jonkin ihme inspiraation puhuu mulle. En ollut ikinä nähnyt sen puhuvan kenellekään, mutta meistä oli kuitenkin tullut todella hyviä ystäviä. Myöhemmin menin Markuksen kanssa Jussille, tunnetusti myös liikuttiin Markuksen kanssa kahdestaan. Eikä meidän porukassa oikein ollut muita tyttöjä kun mä. Mun luokan muijat sanoo välillä mulle, että ajattelen kuin äijä ja käyttäydyn sen mukaisesti.

Mä kai olin meidän porukan menijä, Markus oli hiljaisin, Jussi oli porukan aivot ja sitten vielä Matias tuo meidän oma rämäpää. Istuttiin aina puistossa, siitä oli tullut meidän vakio paikka. Se oli lähellä keskustaa, lähellä meidän koteja, tarpeeksi lähellä kaikkea. Meillä oli aina unelma, kaikki toivo et saa hyvän työn ja jos joku meistä rikastu niin ei kukaan jättänyt ketään.

Mullaki on unelma mistä en puhunut poikien kanssa, halusin kirjoittaa kirjan missä kerrotaan meistä, meidän porukasta miten ylipäätään oltiin päästy tähän. En kuitenkaan ollut puhunut pojille siitä, en halunnut tietää heidän reaktiota, ehkä mun menemisen sivussa mulla on myös vilkas mielikuvitus.

Mun puhelin soi yhtäaikaisesti kun yritin sytyttää päivän ensimmäistä tupakkaa. Mutsi soitti kysyäkseen, että lähtisinkö sen kanssa kaupoille. En ollut kovin innostunut asiasta ja en viitsinyt jättää poikia kolmestaan. Samalla mietin että olisinko nähnyt Jesseä, se olisi voinut maksaa velkansa takaisin. Joten soitin mutsille ja lähdin kaupoille. Se miten ylipäätänsä oltiin päädytty Markuksen, Jussin ja Matiaksen kanssa liikkumaan neljistään, on aika monimutkainen. Seurustelin Jessen kanssa muutama kuukausi sitten. Matias ja Jesse olivat parhaita kavereitta silloin vielä ja tutustuin Jessen kautta Matiakseen. Jussi oli ollut mun kanssa tarhasta lähtien samalla luokalla ja Markukseen tutustuin vasta ylä-asteella. Kasin jälkeen olimme samalla rippileirillä, jossa tutustuimme kunnolla. Joku tyyppi silloin oli kiinnostunut musta ja kuulemma oli kateellinen kun liikuin Markuksen ja kumppaneiden kanssa. Ne kuulemma tarvis jonkun menevän tyypin mukaan ettei niillä tulisi iltoihin aina tylsää. Mä kuulemma olin just sopia tyyppi siihen hommaan.

“Ne soitti himaa.!” Matias karju ulkona.
“Kuka sinne soitti?” Jussi kysyi ohi mennen.
“Jessen vanhemmat. Olivat mua kysellyt, oli kuulemma tosi tärkeätä asiaa. Eivät meikäläisille suostuneet kertomaan. Toivottavasti se ei ole jäänyt kiinni sen töppäyksistään..”
Matias pysyi sen jälkeen hiljaa, eikä ole koskaan puhunut koko asiasta. Mietin vain että mistä ihmeen töppäilyistä se Jesse olisi voinut jäädä kiinni. Myöhemmin selvisi, että Jesse on kaupitellut huumeita ympäri Suomea ja sitten hankkinut uuden auton; mustan bemarin millä se sitten ajeli ympäri kaupunkia. Kesän jälkeen Jesse oli sitten linnassa, eikä siitä sen koommin kuulunut.
Ysillä kaikki oli jotenkin toisin, kaikki pyöri ympärillä ja yritti tehdä meihin vaikutusta, ennen tuli vihaisia katseita ja negatiivisia kommentteja.
Meidän koulu oli täynnä maahanmuuttajia, jotka eivät sietäneet millään tavalla suomalaisia. Joten ihmettelen miten ihmeessä he yrittävät tehdä meihin vaikutusta tai mä vaan kuvittelin, joten lähin turvallisin mielin tunnille. Silloin mulla pimeni silmissä. Seuraavaksi heräsin sairaalasta, joku oli kuulemma lyönyt pullolla.
Mutsi tuli hakee mua sairaalasta pois, se oli aloittanut kotona remonttia. Mun huone kuulemma karmeassa kunnossa ja sen mielestä se oli pakko siivota. Ei huvittanut, joten lähin ulos kävelemään. Päätä särki ja aurinko paistoi suoraan silmiin. Sain kymmenen tikkiä päähän, jostain vaivaisesta lasipullosta. Kirosin yksinäni tuon saman puiston penkillä, mihin olin silloin mennyt kun mutsi alkoi aina huutamaan. Sytytin tupakan ja kuuntelin musiikkia, se auttaa ajattelemaan. Puhelin rupesi soimaan, se oli Jussi.
“Missä viiletät?”
“Puistossa. Missä itse?”
“Kotona. Mikä meininki? Ku susta ei ole kuulunut mitään sen sairaala reissun jälkeen?”
“Sori. Mä selitän myöhemmin.”
“Ei se mitään. Mä tulen kohta siihen puistoon jutellaan sitten.”

Mä luulin että ne tulisi porukalla puistolle, mutta Jussi tulikin yksin. Ei kyllä huvittanut olla muiden kanssa ja Jussi oli tuntenut mut kauiten joten sille oli helppo kertoo et mul ei ollut kaikki kohdallaan ja se kyllä tajusi äänestä ja mun käytöksestä sen et mua ahdisti. Loppujen lopuksi vaihdoin koulua, ei huvittanut olla enää sen jälkeen kyseisessä koulussa missä rasismi suoraan sanoen kohdistui suoraan suomalaisiin. Mua vitutti, silloin aloin tajuamaan että vaikka olinkin niin sanotussa kansainvälisessä koulussa, missä opiskeli maahanmuuttajien lisäksi suomalaisia, niin musta oli tulossa samanlainen kun esimerkiksi joku maahanmuuttaja joka kohdisti vihansa suomalaisiin. Mä aloin enemmän kunnioittamaan isänmaata, en väitä etten tietäisi että ihmiset ovat samanarvoisia vaikka onkin eri värisiä. Käsitykseni maailmasta oli erilainen, ihan kuin olisin katsonut eri näkökulmasta.

Koulun jälkeen menin käymään kotona, heitin repun nurkkaan niin kuin normaalisti. Hain mun mp3.sen huoneesta ja lähdin ulos kävelemään. Olo oli kun yksinjätetyllä, sama tunne mikä mulla oli silloin ala-asteella. Mun oli pakko soittaa Jussille, sil oli vastaaja päällä, mikä oli aika epänormaalia. Ei Jussilla yleensä ollut vastaaja päällä, mutta silti jätin vastaajaan viestin missä pyysin häntä tulemaan puistolle. Vähän ajan päästä Matiakselta tulee viesti: “Sä olet pettänyt mun luottamuksen! Sika!” Ihmettelin, että mitä mä oon tehnyt nyt ja pyysin Matiaksen tulemaan puistolle. Loppujen lopuksi Matias saapuu paikalle.
Mun niin sanottu äijä rooli rakoili vain silloin, kun Matias oli paikalla.
”Tiedätkö sä miten käy pettureille?”
”Sori nyt vaan niin helkutisti, että mä oon niin kusipää, että välitän susta” vastasin.

Yhtäkkiä joku hyökkäsi pimeydestä ja kävi Matiakseen käsiksi. Säikähdin ihan pirusti. En nähnyt hyökkääjän kasvoja. Soitin paniikissa ambulanssin, oli se niin huonossa kunnossa kuitenkin. Myöhemmin, seuraavana päivänä Jussi, mä ja Markus saimme tietää että Matias ei selvinnyt. Miten joku niin nuori henkilö voidaan riistää ihmisiltä, jotka häntä eniten tarvitsevat? Mä olin miettinyt elämää eteenpäin, mutta elämäni pysähtyi siihen hetkeen, siihen iltaan kun Matiakseen käytiin käsiksi. En pystynyt elämään ilman häntä, mä olisin vain halunnut olla hänen kanssaan, mutta miten? Oli kauhean orpo olo ilman meidän omaa rämäpäätämme. Saimme selville, kuka oli hänen päälleen käynyt. Joku Matiaksen luokkakaveri se oli, suuttunut jostain niin älyttömästä asiasta. Se oli poliisille selittänyt ettei ollut tarkoitus tappaa, mutta antaa opetus. Mietin vaan että se oli voinut suuttua jostain mitä Matias sille oli sanonut. Hautajaisissa kirjoitimme pienen runon, Matiaksen mutsi toivo sitä, oli kuulemma kiitollinen kun luvattiin tulla hautajaisiin ja muistotilaisuuteen. Muistan tuon runon aina, minähän sen loppujen lopuksi kirjoitin ja pojat heittivät ideoita. Lopputulos taisi olla hyvä.

”Varjot seuraavat menestyvää, kuu valaisee tien
sitä tarvitseville. Mutta silti varjo ja kuu seuraavat kaikkia.
Missä on minun kuuni joka valaisee tieni? Varjot vain seuraavat mua, mutta missä on menestys?”

Olo on taas niin outo. Matiaksen kuolemasta ei ole kauan, luulin olevani vahvempi, mutta tämän jälkeen mun ja poikien välit lähenivät. Jussi ja Markus olivat kuitenkin peruskoulun loppuun tuossa samassa koulussa missä rasismi kukoisti.
Onneksi mä en ollut, mä en ois kestänyt sitä samaa helvettiä. Katoin meidän neljän kuvaa. Siitä tuli kaikki hyvät muistot mieleen. Tämän jälkeen uskalsin kertoo jätkille siitä mun kirja unelmasta. Ne otti sen hyvin, ihmettelin. Lupasin kertoo meistä siinä ja jätkät halusi auttaa mua siinä.
Jesse soitti mulle pitkästä aikaa, oli kuulemma päässyt vankilasta pois ja halusi nähdä. Lupasin, kun olihan se mun kaveri ja olin muutenkin halukas näkemään sen ja kysymään miksi se oli ollut vittumainen. Sovittiin et nähtäisi keskustassa ja käytäs kahvilla jossain.
Siinä kahvilassa istuessani ja kuunnellessani musiikkia Jesse ilmaantui paikalle.
“Haluatko kahvia?” Jesse kysyi kohteliaana.
“Totta kai. Maidon kanssa, kyl sä tiedät.”
“Joo kyl mä muistan, kävin hakemas meille kahvit valmiiksi. Ootko kuullut muuten Matiaksesta mitään? Yrittänyt siihenkin saada yhteyttä”
“Matias kuoli jonkin aikaa sitten. Etkö ole kuulut?”
“En. Mitä sille kävi?”
“Matiasta puukotettiin kolmeen kertaan. Olin sen kanssa puistossa kun joku hyökkäsi sen päälle. Saatiin selville et se oli ollut joku Matiaksen koulusta.”
Myöhemmin kun lähdettiin Jessen kanssa pois kahvilasta ja mä olin menossa kotia päin. Halasin Jesseä ja se suuteli mua. Mä en tiennyt mitä sanoa, katoin vaan Jesseä ja kävelin pois. Myöhemmin Jesse yritti pyydellä anteeksi tapahtumia, se oli vain väärinkäsitys. Kieltämättä mä olin jo ehtinyt kaipaamaan Jesseä. Mä kun kerroin jätkille asiasta, sitä ennen toivoin että se olisivat ottaneet sen hyvin mutta ei.
“Mä oon kaivannut Jesseä!”
“Niin varmaa ootki. Miten sä pystyt unohtamaan Matiaksen?” Markus kysyi vihaisena.
“En olekaan. Mä rakastan vieläkin Jesseä.”
“Et sä voi rakastaa vielä ketään. Sä olet liian nuori vielä rakastamaan ketään, sä olet piru vie vielä 17!”
Markuksen lauseen jälkeen lähdin nopeasti, en halunnut näyttää sitä että mun poskea myöten valui kyyneliä. Mä loukkaannuin Markuksen sanoista, muka unohtanut Matiaksen ja se että en voi rakastaa ketään. Myöhemmin Jussi tuli mun luoma käymään ja kyseli vointia. Se oli aika sekava, enkä tiennyt mitä ajatella. En pitänyt minkäänlaista yhteyttä Markukseen pitkään aikaan. Myöhemmin se pyyteli anteeksi tapahtunutta, ei ollut itse tajunnut että oli loukannut mua ennen kun Jussi oli sille siitä sanonut. Olihan Markus kuitenkin mun kaveri joten lupasin antaa anteeksi, mutta en unohtanut sitä töppäystä.

Kesä meni ohi ja koulut alkoivat. Kaikilla meistä oli eri ala ja kaikki olivat tyytyväisiä. Mietittiin jätkien kanssa et perustettaisi oma yritys missä jokainen palvelisi omaa alaansa ja musta se oli okei. Koulussa mä tutustuin Mattiin. Matti oli Matiaksen lapsuuden kaveri. Matti kertoi että sitäkin oltiin kiusattu koulussa, ei vain maininnut milloin. Mulle tuli huono fiilis, kun tiesin ettei se ollut mistään mukavimmasta päästä toi koulukiusaaminen. Jussi kattoa mua päin niin, että munkin olisi pitänyt kertoa omista kokemuksistaan Matille. En halunnut, enkä pystynyt. Muistan aina kun tehtiin Jussin kanssa veri vala, lupasimme aina olla kavereita ja olla toistemme tukena. Kumpikin on pitänyt lupauksensa, mutta en tajunnut että Matti olisi paljon parempi poikaystävä minulle toisin kun Jesse. Tiesin miltä Matista tuntui ja tiesin mitä Jussi ajatteli, olo oli taas niin sekava joten lähdin vikkelästi ulos. Seuraavana päivänä oli mun synttärit. Meillä on ollut aina tapana juhlia jonkun synttäreitä keskenämme, mutta nyt joku oli hullusti. Nyt puuttui Matias kuvioista ja Matti ja Jesse tulivat käymään meillä. Yhdessä muisteltiin niitä vanhoja aikoja mitä vietettiin jätkien kanssa. Siinä sivussa ilmeni et ollaan joskus ohimennen oltu myös Matinkin kanssa. En ollut vain muistanut koko asiaa, enkä muistanut muutakaan asiaa. Mun olisi pitänyt soittaa autokoululle ja varata inssi aika, mutta sain sen kuitenkin seuraavaksi päiväksi ja pääsin vielä läpi, joten meillä oli silloinkin juhlimisen aihetta.

Myöhemmin tajusin että ehkä mulla olikin tarpeelliset “aineet” kasassa siihen mun kirjoittamaan kirjaan. Olin kuitenkin saanut sen jotenkin alkuun. Jätkiltä saanut silloin tällöin ideoita. Ehkä mä saisin tehtyä sen kirjan, kuka tietää - ei kukaan. Aloin miettimään, että meidän välit tulee joskus rakoilemaan vielä pahemmin Markuksen kanssa. Markus syyttää mua vieläkin siitä illasta, olisin voinut tehdä kuulemma enemmänkin, mut mä en vaan pystynyt. Jussi oli kuitenkin pysynyt mun tukena ja se ties että mä en olisi pystynyt sinä iltana tekemään mitään muuta, mä luotin enemmän Jussiin kun Markukseen. Mä tein jätkiltä kirjan loppuun, niin ettei kumpikaan tajunnut että se oli valmis ja vein sen kustantajalle näytille. Kuulemma piti mun kirjoittamasta kirjasta ja pisti sen eteenpäin. Myöhemmin jätkät näki jossain kirjakaupassa sen kyseisen kirjan, vähä ihmetteli et miten mä olin kevenny kirjoittamaan koulun ohella. Mä olin kirjoittanut kaikki, mitä Jussi ja Markus oli kanssa toivonut ja kirjoitin myös omia näkökulmia asioista ja meidän kaveruussuhteesta. Kaipasin niitä aikoja, halusin siinä omistaa toisen jutun Matiakselle.

“Ajat muuttuu, kaikki kuljetaan nyt omia polkui, yhdes oltui hetkii ei voi kukaan ottaa pois, uskoin et ne vielä erottaa vois.”