Kahlittu

Keho kahlittuna pakkopaitaan, mieli pillereillä sumennettu.
Lukittuna pyöreeseen huoneeseen, josta valot on sammutettu,
sillä on yö, niin mulle väitettiin.

Mutta eikö yötä pitäisi seurata päivä?
Eikö aamun pitäisi unesta herättää?
Miksi sitten ympärilläni on ikuinen pimeys, miksi painajainen ei koskaan pääty?

Päästäkää turvaan, älkää syöttäkö yksinäisyydelle!
Repien, raastaen sen terävät hampaat pureutuvat sydämmeni lihaan,
janonsa tuskan kyyneleilläni sammuttaa.

Huudan täyttä huutoa, vaikka tiedän sen olevan turhaa.
Ei se eristettyjen seinien läpi kanna.
Ei kukaan sitä kuule, ei näe tai ei vain halua vastuuta ottaa.

Jossain tajuntani rajamailla huomaan oven auenneen.
Sisään astuu valkoasuinen hahmo.
Silmäni erottavat hämärästi ruiskun neuloineen.
Käsi tarttuu minua hiuksista, vääntää kivuliaasti päätä sivulle.
Metalli uppoaa ihoon, syöttäen myrkkynsä suoniini.
Kuulen äänen puhuvan
Silmäni painuvat kiinni.
Ääni kylmä, tunteeton, muodostaa sanat "Kohta helpottaa, kuolema tulee sinut noutamaan"

En enää kuule, en näe, ympärilläni vallitsee äänetön pimeys.
Pelko valtaa sieluni, näinkö se päättyy?
Lisää yksinäisyyttä, pelkoa, tuskaa!