Neljännen huoneen silta

Tiet, joilla olen kulkenut, niitä on monenlaisia, on sorateitä, metsäpolkuja, asfalttia, moottoritietä jolla kiidetään kovalla vauhdilla. Ylittäen siltoja, alittaen niitä, pysähtyen suojatien eteen , niinkuin kunnon autoilija ainakin.
Minäkö kunnollinen, niin monen hylkäämä,yksinäinen,joskus pelokas,turvapaikkana vain huone.Kuka kunnollisuuden määrittelee ?Tämä yhteiskunta jossa pitää elää,en saisi olla minä,vaan tahdoton nukke ,joka tottelee muita, tanssii ja hymyilee kun käsketään.
Ajatuksissani soi Maija Vilkkumaan biisi Ingalsin Laura,sen sanat ;” Ne ei tahdo mua

ne tahtoo Ingalsin Lauran, essussaan kiltisti tottelemaan, mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran, vielä joskus teen niinkuin huvittaa, ja niitä kaduttaa ”.

Biisin sanat sopivat taas kerran mielentilaani, kapinalliseen,uhmakkaaseen , siihen kaikkeen ja kaikkiin kyllästyneeseen naiseen. Miten helkkarissa elämä voi mennä näin, enkö saisi edes joskus tehdä niinkuin haluan ?Edes kerran ? Edes pienen hetken ?
Miten ihanaa olisi olla juuri minä, ei kenenkään mattona,johon pyyhkivät jalkansa,ei kenenkään orjana,vaan itsenäisenä vapaana yksilönä,yhtä arvokkaana kuin kuka tahansa muukin.
Ahdistaa,ahdistaa ihan helvetisti, enkä pääse tätä olotilaa pakoon,en minnekään, tunnen miten ahdistus ja pelko valtaavat minut. Katson käsiäni jotka vapisevat kun yritän sytyttää tupakan, sytkäri ei ole pysyä käsissäni.Ulkona on kylmä, mutta en minä siksi vapise,vaan siksi,että olen peloissani, siitä, että minut taas kerran jyrätään, minun tahtoani ei kunnioiteta,minua kohdellaan kuin pohjasakkaa, minne ikinä menenkin. Katsotaan pitkään, osoitetaan sormella, nauretaan ,pilkataan. Niin on käynyt usein ennenkin, juuri kun olen kuvitellut olevani jonkin arvoinen, minäkin. Mutta ei, ei minua arvosteta, mitätöidään kyllä, ja pilkataan.
Syytön minä siihen olen ,että sain tämän olemuksen, ja kaiken sen mukana tulleen jo syntyessäni, sillä en minä voi sille mitään, että perintötekijät vaikuttavat kaikkeen .Helvetti sentään, minunko syytäni ,miksi muka juuri minun ??? Sattuu ajatellakin, että minä kärsin siitä kaikesta minkä perimässä sain, en minä sitä pyytänyt, se vain tuli, kysymättä minulta mitään.
Joskus toivoisi ettei olisi syntynytkään, mutta silti pieni elämänliekki kytee, se vain tarvitsee saada täyteen roihuun, mutta miten, kertokaa minulle miten, sillä itse en tiedä !

”Ne ei tahdo mua ,ne tahtoo Ingalsin Lauran, essussaan kiltisti tottelemaan, mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran, vielä joskus teen niinkuin huvittaa, ja niitä kaduttaa ”. Sama biisi, uudelleen ja uudelleen, jos en olisi valmiiksi hullu, sekoaisin. Mutta ei kai hullu voi seota ??
Kävelen takaisin tuttuja katuja ,samoja kulmia,polkuja, joita olen lähes koko elämäni kulkenut. Tyhjä tunne sisälläni etenen askel askelelta kohti Neljättä huonetta ,sitä ,joka on kotini.Tai pitäisi olla kotini. En viihdy siellä,sillä sana koti merkitsee lämpöä, ihmisiä,pullantuoksua,ruokahetkiä yhdessä,elämän jakamista toisten kanssa.
Neljäs huone merkitsee ainoastaaan suojaa muiden ihmisten pilkalta, ivallisilta puheilta, katseilta jotka tuntuvat pahalta, osoitetaan sormella ;” tuossa se hullu menee ,miksi se on edes vapaana,laitokseen tuo joutaisi ”.
Olenko niin paha,niin ruma,näytän sairaalta, se on totta, sillä tämä sairaus jättää leimansa ihmiseen, lääkkeet joita syön, tekevät olemuksestani flegmaattisen, ulkonäköni on epäsiisti muiden mielestä, vaikka kuinka jynssään käsiäni neuroottisesti , pesen itseni monta kertaa päivässä, en saa tätä leimaa ,tätä ulkoista merkkia itsestäni pois .
Avaan oven, ja astun sisään Neljänteen huoneeseen. Parvekkeen ovi on raollaan, jätin sen tarkoituksella auki lähtiessäni. Entä sitten , minä sen päätän , onko se auki vaiko kiinni ?Vai enkö muka ?Kävelen parvekkeelle, nousen katsomaan kaiteen ylitse, pieni kokoni tekee sen että en ylety kunnolla,joudun kurkottamaan että näkisin. Alhaalla miniatyyriautot, miniatyyri-ihmiset ,kulkevat päivästä toiseen .Jatkavat loputonta taivallustaan. Minun taipaleeni on tullut päätepisteeseensä,en jaksa enää.Mitä teen elämällä,joka ei ole elämää, mitä siitä , vaikka hetken sattuu, tajunta menee kuitenkin ensin.
Kiipeän parvekkeen kaiteelle, pakotite, unohduksen armelias uni, ikuinen uni, ei enää kenenkään pilkkaa, ei tuskaa siitä että en ole niinkuin muut, sairas mikä sairas, muille hullu. Se sekopää,joka kävelee oudosti, mutisee itsekseen, nauraa itsekseen, kävelee autotien rotvallia hypäten aina tietyn kohdan yli,pakkomielteiksi sanovat. Mitä sitten ? Olkoot pakkomielteitä. Olkoot mitä tahansa.
Seison kaiteella,tuuli puhaltaa , ja sama biisi soi ajatuksissani taas ;” Ne ei tahdo mua

ne tahtoo Ingalsin Lauran, essussaan kiltisti tottelemaan, mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran, vielä joskus teen niinkuin huvittaa, ja niitä kaduttaa ”.
Miksi juuri minä olisin se kaikkien miellyttäjä, miksi minulla, sairaalla ihmisellä ei ole oikeutta olla arvostettu siinä kuin muillakin. Narrit ja herrat, te luulette ,että kun ihminen on psyykkisesti sairas, se tarkoittaa ,että ihminen on samalla tyhmä. Ehei, ei se niin ole. Älykkyysosamääräni on korkea,mutta turhaan minä sitä teille kerron. Ei se teitä kiinnosta .Ketään teistä.
Parvekkeen kaide, siinä on Neljännen huoneen silta, tie vapauteen,tuskattomuuteen, pois ahdistuksesta, siitä kaikesta mitä olen sisälleni padonnut. Olen yrittänyt kestää, olen koettanut olla vahva psykiatrini avulla, hänen tuellaan. Tehostettua terapiaa sairaalassa olon jälkeen, puhumista, samoista asioista, joita olen vuositolkulla jauhanut , aina uudelleen ja uudelleen . Ja alusta. Ihan aina.
Ette voi uskoa,miltä se tuntuu, istua samassa huoneessa psykiatrin ja sairaanhoitajan kanssa,samat asiat kelataan läpi moneen kertaan ,huumeidenkäyttöni,se mikä sairauteni aiheutti, isolta osalta perintötekijäni ,jotka yhdessä huumeiden kanssa aiheuttivat sairauteni.
Ensin luultiin, että olen kannabispsykoosissa,kunnes tarkemmat tutkimukset selvittivät lisää.
Seison edelleen kaiteella, joko nyt , joko uskallan hypätä miniatyyri-ihmisten ja-autojen sekaan.Unohdus,mikä autuas tunne,en enää tunne tuskaa,en tarvitse kenenkään hyväksyntää. En kenenkään.
Minuun ei enää koske mikään,minua ei ahdista ,en tarvitse sitä tolkutonta lääkemäärää joka aamu ja ilta.
Minä lennän,Neljännen huoneen sillalta vapauteen . Ikuisesti vapaana.