se raikulipoika

Kyllähän mä tiesin miten mulle kävisi sun kanssa.

Vähän liian äänekäs
vähän liian tunnettu

vähän liian rento
vähän liian hyvännäkönen

vähän liikaa kaikkea kokenut
vähän liikaa kaikkea tehnyt

vähän liikaa alkoholia.

Sä oot vähän raikulipoika
renttu.
Just semmonen mistä mä pidän.

Sun mottoshan olikin;
ei se vielä retkuksi tee jos vähän renttuillaan.
Ja mä nauroin.

Olihan meillä hauskaa
hauskempaa sun kanssa on ollut kun kenenkään.
Mut se sun kaveris.
Mua pelotti.
Se vihas mua.

Ja sit mä aloin olla sun seurassas epävarma.
Halusin olla just sun makuun.
Mut mä oon sua niin paljon nuorempi
kokemattomampi
tyhmempi
tylsempi
ujompi..
Vähän rikkinäinen vielä.

Se eka viikko kun tunnettiin,
tokalla viikolla jo seurusteltiin
mut sit aamulla laitoit sen viestin
josta en kauheesti tykänny.

Mut kuitenkaan mä en itkeny
tai siis
eihän isot tytöt itke.

Ja mä olen iso tyttö
vaikka sun kaverit väittäs mitä.

Niin mä nielin surun
pettymyksen
vihan.
Aivan niinkuin aina tähänkin mennessä.

Ja heti kun mä olin lukenut sen viestin
ja koska tiesin mimmonen oot
ja mitä sulta odottaa
niin mä annoin anteeks.

Kaikki sano että olisit jättänyt
mut en mä halua olla yksin
ilman sua
kun sä oot niin kiva.
Ja mä niin tykkään susta.

Aloin sit tarkemmin miettii et oliks se fiksua..
Siis päästää sut mun sydämeen.
Kun nyt en pysty luottamaan keneenkään!
En kenenkään sanomisiin
lupauksiin
tekoihin
en katseisiin,
en siihen kauniiseen sanahelinään
mitä sultakin kuulen niin usein.

Ja kyllä!
Se viisi minuuttiakin on paha.
Jos sä kerrankin tulisit ajoissa
ja soittaisit ajoissa
niin luottamus tulis pikku hiljaa takas.

Mut ei suhun vaan voi luottaa.

Ja silti mä niin pidän susta.

Sitten
viikolla kolme sä lähditkin valtion leirille.
Kaks viikkoo yksin
mä mietin asioita.
Masennuin.

Sit me nähtiin, ja olit..
erilainen.

Mua harmitti
oliko tää nyt tässä?

Taas oon ollu kaks viikkoo yksin
ja mua pelottaa ihan hirveesti
et mitä huominen tuo tullessaan.