Tammikuinen talvi ilta,
ulkoportailla uutta lunta.
Käväisen nopeasti ulkona,
avasin oven ja maa katosi alta.
Käsi pään suojaksi taipuu,
maahan se ekana osuu.
Polvet on yhdessä,
jalkaterät ulospäin kääntyneenä.
Tuli adrealiinishokki,
kohta jäätävä kipu tulisi.
Jalkapöydät näen yhä portailla,
polvet taittuneet maassa.
Luu tuntuu luuta vasten,
kuin tuntisin varpaiden kadonneen.
Katsoin ylös kuuta,
Katsoin ylös kuuta,
eihän se mua auta.
Minuutteja tuskassa mietin,
käsin vapisten ylös itseni vedin.
Ei jalat painoa kantanut,
polvet sattui ei taipunut.
Seiniin nojaten kiinni pitäen,
romahdin sohvalle lepään hetken.
Meni tunti meni kaksi,
tunne menee yhä pahemmaksi.
Nyt täytyi.. oli lähdön aika,
vauhtia uudestaan vauhtia.
Sain revittyä ylös itseni,
huutaa tuska sisälläni.
Nyt kohti autoa huojuen,
jalat toimi usko sitä en.
Päivystykseen seisomaan,
jonoa on alan huojumaan.
Helpotus pienen hetken,
saan pyörätuoliretken.
Lääkärin kautta kuvaukseen,
oikeaan säteilykidutukseen.
Asento-ohjeita tulee liukuhihnalta,
ei tajua ettei jalat tottele mun alla.
Piina pitkä vihdoin helpottaa,
jonon kautta lääkäriä kuulemaa.
Näyttää hän hurjan nuorelta,
ei edes leuas karva kasva.
Hyvältä hänestä näyttää,
hymyä väkisin vääntää.
Ota tästä buranaresepti,
sitten vain kotia kohti.
Hetkinen vain sinulle,
eihän nämä sovi minulle.
Viittelöi vain ovea kohti,
tätäkö on se lääkärin mahti.
Kuvitteleeko hän ihan oikeasti,
itsensä Jumalasta seuraavaksi.
Hampaita puren tiukasti,
lähenee jo auton ovi.
Kotiin kun vihdoin pääsen,
sohvalle rojahdan tiesin sen.
Kaksi viikkoa revin itseäni eteenpäin,
vain vessan ja keittiön näin.
Vessan lattialla makasin,
kyljellään naksahduksen tunsin.
Voi sitä pientä ilon hetkeä,
paikoilleen meni polvilumpio kipeä.
Meni viikko meni kaksi,
myös toinen paikoilleen meni.
Voi niitä näkymättömiä ilon kyyneleitä,
loppui kipu kauhea sieltä.
Lapsen askelin,
viikkoja astelin.
Kolme vuotta mennyt on,
yhä vaiva loputon.
Polvet luistaa hetkittäin,
pois paikoiltaan krats näin.
Toiseen muisto jäi vielä,
kierukka rikki yhä.
Olen kuitenkin iloinen,
omin jaloin kävelen.
omin jaloin kävelen.
Päivittäisistä kivuista,
en kerro ettet menetä unia.
Tätä tuskaa onko tulevat vuodet,
Tätä tuskaa onko tulevat vuodet,
kunnes vihdoin pois kuolet.
Silloin kipu jo hellittää,
olen vain muisto enää.
Kipujen tietä ei tarvitse näyttää,
siellä täytyy aikani viettää.
Niihin voi ikävä kyllä tottua,
silloin tuntee olevansa elossa.
Niihin voi ikävä kyllä tottua,
silloin tuntee olevansa elossa.
Sai rakkautta antaa mies tää,
vihdoinko sieluni lepää.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
