matkalla kouluun

Istun bussissa ja aurinko paistaa.
Kotoa lähtiessä mun mielikin oli aurinkoinen,
mutta mitä lähemmäs bussi kulkeutuu päämäärää
sitä harmaammaksi mieli muuttuu.

Koitan saada itseni hymyilemään katselemalla lapseni
kuvia, onnistumatta.Päässä pyörii vain ajatus kuuden vuoden
takaisesta kiusaamisesta ja kaikesta siitä miten se minuun vaikuttikaan.

Kuinka onnellinen ja sosiaalinen pieni tyttö muuttui hiljaiseksi ja surulliseksi.Kuinka koulun kiitettävät muuttuivat tyydyttäviin.Tärkeimmät ihmiset katosivat elämästä eikä montaakaan heistä näy vieläkään.

Puoli tuntea enään matkaa...

Ajatus pyörii kaikissa niissä viilloissa ja kyyneleissä joita kiusaamisen takia olen tehnyt ja vuodottanut.Katson arpia käsissäni ja mieleen palaa jokaiseen arpeen liittyvät muistot.

Mitä enemmän bussiin nousee ihmisiä sitä enemmän ahdistun.Ympärillä paljon vieraita ihmisiä joista suurin osa tuntee toisensa.Ne muutamat jotka itse tunnen ovat kiusaajiania kuuden vuoden takaa.

Odotan jatkuvasti koska tulee ensimmäinen paha sana.Koska saan ruveta pelätä koulu matkoja.Koulu lähenee.Jään alemmalla pysäkillä mitä muut jottei tarvitse heidän lähellään olla tarpeellista enempää.

Koulu lähenee isken hymy koodin päälle ja odotan opettajan tuloa jotta pääsen luokkaan.Olen turvassa.Seuraavat kuusi tuntia aion olla vahva, iloinen ja sosiaalinen juuri se jonka muut ihmiset saivat minusta katoamaan.

Annan ahdistuksen palata tunniksi takaisin kun on aika koti matkan.Ja kun kotiin pääsen aion unohtaa taas tämänkin päivän pelot lapseni hymyyn.