Kylmät väreet,
iho kananlihalla.
Katse lasittuneena pimeään;
ei, ei taas.
Pimeän paino,
hiljaisuuden kylmä verho,
ajattomuuden pilkallinen isku kasvoihin.
Loukussa.
Ehkä lukittuna huoneeseen,
pimeän pesäkkeeseen,
synkkään maailmaan?
Silti niin rauhallista, hiljaista.
Kuoleman toivo?
Kaipuu olemattomaksi,
ikuisesti eläväksi.
Jonkun välitön läheisyys,
katse katseessa ja enemmän.
Olisiko oikein kertoa pelkäävänsä,
olevansa ahdistunut ilman järkevää syytä?
Syytä jonka joku uskoisi.
Jos kertoisi pelkäävänsä katsetta,
ahdistuvansa henkäyksistä, olemattomasta,
olisiko se puhumisen arvoista?
Kertoa jollekin,
kuinka paljon enemmän se oli;
kuoleman ja ajan tanssia,
ulkopuolisen ja oman itsensä yhteen kietoutumista.
Selvittämätöntä kauhua,
käsittämätöntä kaipuuta ja kipeää halua.
Halua olematonta kohtaan.
Selkä seinää vasten,
kädet ympärillä;
valheet kaukana,
valmiina muuttumaan,
hyökkäämään.
Seinät lähestymässä;
kaikki katoamassa.
Pilkettä pimeässä,
syvä katse ja henki valmiina varjoissa.
Pelon väreitä ilmassa,
kuisketta pään sisällä.
Halu kauas pois,
irti siitä painajaisesta,
helvetistä
jonka oli ympärilleen kasvattanut.
Kerännyt itse,
päästänyt käsistään,
kadottanut kontrollin.
Antanut kaiken tapahtua.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
kaikkia tunteita aivan liikaa, eli jotain on runonminällä vielä käsittelemättä persoonassaan.
oli kiinnostava lukukokemus
Vahvaa eläytymistä oman vankilan ahdistavaan pimeyteen ja toivottomuuteen. Tunteet oikein hyökkäävät lukijan silmille anoen ymmärrystä.
Kaikkein pahinta on olla oman mielensä vanki.
Olet saanut minunkin mielestäni tähän hienosti kerrottua tuon kaiken, ku asia kuitenkin on niin vaikea. Tuskin edes ymmärrän tästäkään kaikkea, itse kun on kokenut vain masennuksen.
Kokonaisuudessaan todella upea runo, toivottavasti olet saanut purettua tuota tähän edes hiukan.