Vanhassa talossa jälleen kuljen,
rauniossako..?
Kolkkoina huojuvat seinät,
lämpöä tai paahdetta muistellen.
Lukemattomat haamut kuiskivat nimeäni,
etsien, kaivaten, raivoten.
Kulkevat ohitseni, lävitseni,
silti minua löytämättä.
Jokainen heistä,
vaikkakin kauhussa elämääni kylvetty,
sai mahdollisuuden olla muutakin kuin aave,
kuiskiva menneisyys.
Katsellen kummitusten vaellusta,
koitan löytää talostani peilin,
tarkistaakseni,
joko itsekin olen aaveeksi muuttunut.
Selite:
Jostain syystä,
en edes pelkää.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Pimeässä mies yksin varjoksi muuttuu.
Menneisyyden aavet ovat inhottavia etenkin jos ne eivät halua laskea irti. Hieno runo. tykkäsin paljon :)
Tämä runo on harvinaisen kiva yksilö, aaveet ovat aina yhtä mielenkiintoisia otuksia!
Kaunis vanha kertootarinaansa seonelämänlahja
Mielenkiintoinen, punakynä on vielä hyvä lopetus tähän kokonaisuuteen!
upeaa kerrontaa! hieno runo.