F32.1

Vanha ystäväni, masennus

Olen antanut masennukselleni monta lempinimeä. Mörkö. Pimeys. Syvyys. Suo. Nämä kuvaavat hyvin tätä sairautta, kaikki. Masennuksella kun on monta kasvoa ja se ilmenee elämässäni monin eri kasvoin. Olen käyttänyt myös monia eri verbejä kuvaamaan sitä, mitä minulle tapahtuu ja mitä masennukseni minulle tekee. Hukun. Uppoan. Tukehdun. Hajoan. Putoan. Kuolen. Vajoan. Masennukseni nielaisee minut sisäänsä, nielaisee pimeyteen. Tarttuu kiinni kynsillään eikä päästä irti.  Hukuttaa minut alleen. Se tappaa minut hiljaa. Vetää minut syvyyksiin ja hukuttaa. Pakottaa tarpomaan upottavalla suolla, jossa voin vain pelätä seuraavaa silmäkettä.

Minä ja masennus

En ole päässyt vielä tämän mörön otteesta. Se ei enää kynsi minua, mutta pitää yhä kädestäni kiinni, kuin rakas ystävä. Valehtelee ja kuiskii korvaani, kuin petollinen, rakas ystävä. Mutta minä selviän.

Olen päässyt masennuksen pimeydestä hämärän rajamaille. Sille rajalle, kun yön sysipimeä alkaa vaihtua aamun pikkutunteina hiljalleen valoisaksi. Niille hämärän tunneille, kun hirvet ovat aktiivisimmillaan ja saattavat koska tahansa juosta auton alle. Masennukseni on se hirvi. Se voi hyökätä eteeni, koska tahansa, kampaten minut. Syöksyä eteeni kuin hirvi, aiheuttaen kolarin, joka tietää melkein aina kuolemaa. Mutta vain melkein. Minä selviän.

Valtameren syvyyksistä olen onnistunut ponnistelemaan pinnalle, henkeä haukkoen. Olisi tosin kannattanut pitää suu kiinni, sillä merivesi hyökyy saman tien keuhkoihin, kun aallot iskevät vasten. Tiedän päässeeni pintaan, mutta tunnen silti hukkuvani valtamereni hurjissa aallokoissa. En ole päässyt vielä rantaan asti, sinne on monta meripeninkulmaa ja aallot vyöryvät hyökyaaltoina päälleni, kun räpiköin mereni suurella aavalla. Pysyttelen pinnalla. Juuri ja juuri. Minä selviän.

Masennuksen upottavalta suolta olen vaivalla ja työllä onnistunut rämpimään siihen lähihetteikköön, jossa on vielä petollisia suonsilmäkkeitä, joihin voin upota. Lähiaikoina olen uponnut muutamaan niistä, päästen hädin tuskin takaisin pintaan. Samean suoveden läpi on kovin vaikeaa nähdä ja keuhkoni ovat lopen uupuneet hapen vähyyteen. Ja kömpiessäni ylös suon syleilystä tukevalle maalle olen kovin kylmissäni, eikä minulla ole aina mahdollisuutta tehdä tulta lämmitelläkseni. Niinpä minun ei auta kuin lähteä sitkeästi kävelemään eteenpäin että pysyn lämpimänä, toivoen sen lämmittävän minua sinne asti, kunnes saan sitä tarvittavaa lämpöä. Jos saan. Sitä kun on välillä niin kovin vaikeaa pyytää sillä käheällä, turpeen täyttämällä äänellä ja suovettä keuhkoista yskien. Ja valitettavasti tämä suon lähimaasto on edelleen kovin arvaamaton eikä maa jalkojeni alla ole tukevaa kovin pitkään, ja niin kovin helposti minä taas humpsahdan uudestaan suonsilmäkkeen humukseen. Mutta minä selviän.

Minä ja masennukseni juuri nyt

Tällä punaisella sekunnilla minä vähän uppoan. Olen erehtynyt kuuntelemaan hieman mörköäni, vetäytynyt pimeän puolelle piiloon hämärän rajamailta, uponnut parin ison aallon jälkeen takaisin sukelluksiin ja astunut taas yhteen suonsilmäkkeeseen (minä en vain opi varomaan näitä). Ennen kaikkea, minä olen tällä hetkellä kaikin tavoin todella väsynyt ja kipeä. Niin henkisesti kuin fyysisesti.

Minä en pysty tekemään oikein mitään. Mitään järkevää ainakaan. En vain toimi ollenkaan. Tuntuu, että menen koko ajan ihan vaan autopilotilla. Olen kuin zombi. Eivätkä zombit tunnetusti tee muuta kuin tuijottavat tyhjää ja kuolaavat. Sellainen minäkin nyt olen. Tuijotan tyhjää ja kuolaan. Ja syön aivoja. Omiani. Ei siis ihmekään, ettei pää oikein toimi ja kroppa vielä vähemmän.


Mutta masennuksestani ja sen syövereistä huolimatta minä olen elossa, tarpeellinen, ja ihan hyvä ihminen. Minulla on paikkani maailmassa enkä minä luovuta. Minun täytyy vetää itseni ylös sieltä suosta jälleen kerran. Täytyy irrottaa mörköni ote yksi kynsi kerrallaan. Täytyy etsiä valoa pimeyden keskeltä. Täytyy ponnistella pintaan myrskyävälläkin merellä.

Minä selviän.