Aamuisin nousee uusi aurinko

    Nousen portaat alemmalta katutasolta toiselle, astellen suoraan aamuauringossa kylpevään lumiseen maisemaan. Minua hengästyttää ja jalkalihaksiini sattuu vähän. Kuntoni on päässyt selvästi romahtamaan siitä, mitä se oli ennen. Silloin, kun pelasin vielä jääkiekkoa. Pakkanenkaan ei tunnu enää yhtä miellyttävältä kuin silloin, vaikka täällä etelämmässä pakkaset ovat useimmiten leudompia kuin kotona Itä-Suomessa.
    Käännyn katsomaan taakseni, taivaanrannasta kohoavaa kultaista aurinkoa. Sinä sanoit aina, että aamuisin nousee uusi aurinko. Niin se yhä tekee, joka päivä, vaikka Sinä olet kuollut ja se sattuu edelleen kuin tuhat veistä viiltäisi rintaa. Se sattuu edelleen, kuten ulkona käyvä hyytävä viima kasvoillani. Nyt ei voi itkeä, kyyneleet jäätyisivät pakkasessa, joten yritän estää silmissäni kirveleviä kyyneleitä vierimästä poskilleni.. Siitä on jo 5 vuotta, kun Sinä kuolit, ja silti se sattuu edelleen. Silti se itkettää yhä. Olen herkkä ihminen, herkempi kuin päältä päin uskoisi.. Niin Sinä ja Valtteri olette aina sanoneet. Voi kuinka minä Sinua kaipaankaan, mutta onneksi minulla on Valtteri. Valtterista tuli kyllä minulle parempi ystävä kuin olisin koskaan uskonut. Heh..
    Hymyilen pienesti taivaanrannasta nousevalle auringolle, kohottaen sitten katseeni sen ylle, vaaleansiniseen taivaaseen ja taivaalla leijuviin auringon värjäämiin keltaisiin ja oransseihin hattarapilviin. Siellä sinä olet jossain, istumassa noiden hattarapilvien päällä, ja ehkä sinä hymyilet minulle juuri nyt, kuten minä hymyilen taivasta kohti. Hymyilet, ja hymysi vuoksi tuo aamuaurinko loistaa niin kirkkaasti, valaisten koko tienoon. Tai lähes koko tienoon, sillä valo luo aina myös varjoja ja tummia sävyjä. Lumi värjäytyy auringossa kylpiessään kullankimaltavasta vaaleanpunaiseen ja vaaleanpunaisesta siniviolettiin varjojen puolella. Kaikkialla ei kimalla eikä lumi toista pelkkää valoa. Mutta ei ole valoa ilman varjoa eikä varjoa ilman valoa. Ne kävelevät käsikädessä, sopusoinnussa. Elämä ei ole pelkkää auringonpaistetta.. Eikä sitä aurinkoa osaisi ehkä arvostaa, jos ei joutuisi elämään välillä varjoissakin.
    Käännän katseeni taivaalta vieressäni olevalle kadulle, kun ohitseni huristelee auto. Tampereen kaupunki on silti yllättävän rauhallinen tähän aikaan aamusta.. Hymyilen vielä kerran taivaalle ja auringonnousulle, Sinulle, ja lähden sitten kulkemaan eteenpäin kohti tapaamistani. Askelteni äänet kuuluvat selvästi, kun lumi narskuu kenkien alla näin pakkasella. Kuulen ympäriltäni iloista puheensorinaakin, kun opiskelijaryhmä kävelee minua vastaan, ja edelläni kulkeva nainen puhuu puhelimeensa kävellessään. Jostain kuuluu myös autojen hurinaa ja muuta tuttua kaupunginhälyä. Joku tööttää toiselle autolle, onkohan siellä tieraivotapaus vai liikenteessä törttöily kyseessä? Oli mikä oli, rikas äänimaisema joka tapauksessa. Ääniä onkin näin talvella paljon enemmän kuin tuoksuja. Talvella kun on vaikeaa haistaa mitään kirpeän pakkasen peittäessä tuoksut raikkaudellaan. Voisi siis sanoa, että voi haistaa talven raikkaan ilman. Tosin, juuri nyt jostain kantautuu myös hienoinen ruuan tuoksu nenääni, ja paikoitellen haisee toki myös bensa ja pakokaasut, kun oikein kiinnittää huomiota tuoksuihin. Heh, perinteisiä kaupungintuoksuja!
    Viima iskee vasten kasvojani, ja minun on pakko vetää huivia kasvoilleni, kun pakkanen nipistelee niin kovaa. Tänä talvena onkin ollut yllättävän kovat pakkaset täälläkin, vaikka eiväthän nämä vedä toki vertoja Itä-Suomen pakkasille. Varsinkaan niille Pohjois-Karjalassa Venäjän rajan tuntumassa sijaitsevien kaupunkien pakkasille, eikä nämä Tampereen pakkaset tunnu tällaisista pakkasiin tottuneista metsäläisistä sinällään missään. Vähän jos kipristelee. Nytkin minulla on kävellessä lähinnä kuuma, vaikka tuulenviri tuntuukin hyytävältä. Se tuntuu siltä kuitenkin pääasiassa vain kasvoillani, sekä käsissäni, koska unohdin ottaa hanskat mukaan. Heh, minulla on yhtä aikaa kylmä ja kuuma, kuten tavallista. Lasken kuitenkin hetkeksi kasvoni suojaan hyytävältä tuulelta, ja kävelen jonkin aikaa kasvot alas laskettuina.
    Kun kohotan katseeni seuraavan kerran, olen lähellä määränpäätäni ja se henkilö, jota olen menossa tapaamaan, kävelee vastaan. Niinpä tietenkin.
    ”Moro! Minne sä auton jätit?” paras ystäväni Valtteri huudahtaa jo hyvän matkan päästä, enkä voi olla virnistämättä hänelle.
    ”Se levisi ja jäi mun työpaikalle eilen, joten tulin bussilla”, minä naurahdan, Valtterin kaapatessa minut ihan ensimmäisenä halaukseen. ”Mistäs tiesit tulla vastaan?”
    ”Ajoin sun ohi, kun vein oman autoni parkkiin. Sä tuut sitten mun kyydillä kotiin”, Valtteri hymähtää, ja minä nyökkään Valtterille hyvilläni. Mieluummin minä Valtterin Nissanin kyytiin hyppäisinkin kuin rämisevään bussiin.
    Valtteri vilkaisee jo hieman korkeammalle noussutta aamuaurinkoa, hymyillen haikeasti sitä katsellessaan.
    ”Aamuisin nousee aina uusi aurinko..” Valtteri toteaa, lainaten Sinun sanojasi hänkin, kääntäen sitten katseensa minuun haikeasti hymyillen. ”Aleksi oli oikeassa.”
    ”Niinhän hän oli”, minä tokaisen ja vastaan Valtterin hymyyn, ennen kuin me käännämme selkämme taivaanrannasta nousseelle auringolle, lähtien yhdessä kohti seuraavaa seikkailua ilman Sinua.