Mä en olekaan hullu?

Runoilija EmptyShadow

mies
Julkaistu:
10
Liittynyt: 8.9.2008

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

Henkisesti tyhjä ja kauas kadonnut miehen alku joka toivottomasti etsii itseään liian kaukaa.
 

”APUA! MÄ HALUAN POIS TÄÄLTÄ!” huusin ja jyskytin huoneeni ovea varmasti jo sadatta kertaa. Pehmustetut ja valkoiset seinät ahdistivat ja tuntuivat liikkuvan yhä lähemmäs. Tunsin lyhistyväni kasaan ja olin jo varma kuolemastani kun tunsin kuinka seinät kaatu mun päälle. Juuri sillä hetkellä ovi avautui. Taas se sama sammakolta näyttävä lihava hoitsu kantoi mulle niitä helvetin pillereitä. Halusin hyökätä sen kurkkuun kiinni ja kuristaa sen siihen paikkaan. Katsoin kun se marssi ulos sanaakaan sanomatta. Katsoin pillereitä. En mä niitä halunnut ottaa. En mä ollut hullu. Vai olinko? Voi vittu mitä jos mä olenkin hullu. Aloin taas jyskyttää ovea. ”TULKAA NYT JOKU SAATANA AVAAMAAN MÄ HALUAN POIS TÄÄLTÄ!” huusin ja lysähdin lattialle itkemään. Sillä hetkellä ovi avautu jälleen ja olin jo valmiina syöksymään sen läskin hoitsun kimppuun. Mutta ovelta mua katsokin nuori hintelä nainen joka hymyili mulle. Ei se paljoo yli kakskymppinen ollut ja tuijotin sitä suu auki, kunnes kokosin itseni ja tokaisin: ”kukas vittu sä olet?” yhtä töykeästi kuin aina ennenkin. Silti sen hymy ei kadonnut mihinkään. ”Moi! Mä olen Susanna, sun henkilökohtainen terapeuttis. Voisitko tulla käymään mun huoneessa niin juteltais”. No sitähän mun ei tarvinnu kauaa miettiä. Mä olin valmis avautuun sille kaikesta kunhan mun ei vaan tarvinnu olla täällä, ja jollain kummalla tavalla mä luotin siihen. En oo ikinä luottanut ihmisiin mutta Susannaan mä luotin. Se vei mut käytävää pitkin huoneeseensa jossa ei ollut muuta kuin sohva, työpöytä ja kirjahylly. Susanna viittas mut sohvalle istumaan ja mä ajattelin että hitonko väliä. Annetaan mennä kun kerran tässä ollaan. Niin mä kerroin sille kaiken siitä lähtien kun narkkari oli tappanut mun vanhemmat mun ollessa yhdeksän. Kerroin sille kuinka mut oli raiskattu kolmetoista vuotiaana. Kerroin kuinka asuin lastarissa ja kuinka mä päädyin tänne itsetuhoisen käytöksen takia. Susannan ilme ei muuttunut missään vaiheessa. Se vaan kuunteli mun avautumista sellanen ihanan lohduttava ilme kasvoillaan. Kun mä olin lopettanut se kerto että se oli puhunut sairaalan johdon kanssa ja ne oli sanonu että mä pääsen pois suljetulta osastolta. Mä en voinut uskoa korviani. Mä pääsisin pois siitä huoneesta. Mä suorastaan kiljuin riemusta ja hetken mielijohteesta mä halasin Susannaa. Se tuntu jotenkin hyvältä. Seuraavana päivänä mä pääsin normaaliin huoneeseen. Siellä oli sänky, kirjoituspöytä, nojatuoli ja jopa telkkari. Mä katselin ympärilleni ja lysähdin sängylle ja aloin itkeä. Mä tajusin että mä parannun. Mä en ookkaan hullu. Mä pääsin ruokalaan ja tupakkapaikalle. Voi luoja miten mä olinkaan kaivannut röökiä. Avasin toppani ja aloin kääriä sätkää kun kuulin viereltäni: ”Oisko sulla heittää röökiä?”. Hätkähdin ja näin Susannan seisovan vieressäni. ”Totta kai” vastasin hölmistynyt ilme naamallani, ja ojensin topan Susannalle. Mä vain tuijotin sitä lumoutuneena kun se poltti tupakkaansa. Lopuks se tumppas, kiitti ja lähti kävelemään sisälle. Mä en tiedä mistä se johtu mutta mä lähdin juokseen Susannan perään. Kun mä saavutin sen, mä suutelin sitä. Mä en tiedä mikä muhun meni. Se yllätty mut vastas suudelmaan. Äkkiä mä vedin pääni pois ja juoksin huoneeseeni. Susanna jäi tuijottaan mun perään. Mä istuin huohottaen mun sängyn laidalla ja hoin mielessäni: ”mä oon lesbo. Voi jumalauta mä olen lesbo. En mä haluu olla. Voinko mä oikeesti olla?”. Yhtäkkiä Susanna seisoi ovella. Mä kerroin sille mun tunteista. En tiedä miks mutta se tuntu hyvältä ajatukselta. Mä kerroin sille että mä olin ihastunut siihen. Mä olin oikeasti ihastunut siihen. Susannan ilme vakavoitui ja se sanoi: ”Kata. Mä olen pahoillani mutta mulla on poikaystävä”. Enempää se ei ehtinyt sanoa kun mä pomppasin ylös ja säntäsin sen ohi. Nyt riitti, mä ajattelin. Enempää mä en enää kestänyt. Mä juoksin ruokasalin läpi keittiöön missä hölmistynyt keittäjä tuijotti kuinka mä tönäisin sen lattialle riuhtaistessani veitsen sen kädestä. Mä tiesin miten se tehtiin. Mä olin tehnyt sen niin lukemattomat kerrat ikinä onnistumatta. Tää kerta tulis onnistumaan. Mä näin Susannan säntäävän keittiöön juuri samalla hetkellä kun mä viilsin. Mä kuulin Susannan kauhun huudot kun mä kaaduin veriselle lattialle. Mä näin Susannan kaivavan kännykkänsä. Mun silmissä sumeni ja mä tiesin onnistuneeni. Nyt se on menoa, mä ajattelin ja mut valtas suunnaton rauha. Mä tiesin että tää oli oikein. Tätä mä olin aina halunnut. Mä pääsisin pois. Pohjaton tyhjyys aukeni mun alla ja mä putosin ja putosin. Mä olin kuollut.

Selite: 
Ehkä joskus kirjoitan tarinan jossa kukaan ei kuole... Tai sitten en.
Kategoria: 
 
 

Käyttäjän kaikki runot