Ei niinkään runo.

Kyyneleitä näppäimistöllä, verisiä kyyneleitä sydämessä.
Elämäni ilman sinua on kuin kyynelten vuolaana virtaava joki.
Sitä jokea ei kukaan pysty patoamaan, sen joen voit vain sinä tyynnyttää.

Syksy raiskaa maisemaa, luonto alistuu sen kylmään valtaan.
Vuosi vuoden jälkeen luonto käy syntymästä kuolemaan vievää tietä.
Tämä vuosi muutti kaiken, elämäni ei enää käänny syksyyn kuollakseen pois.

Sinä toit elämääni ikuisen kesän, kaukaisuutesi luoma itku on sen sade.
Itken vuoksesi edelleen, joka ilta ajatuksissani olen luonasi vaikket sitä huomaisikaan.
Sadepisara huulillasi ei ole vettä, se on kyyneleeni jonka toivoin löytävän luoksesi.

Ilman sinua kyynelteni joki syöksyy kohti valtamerta, kuin tulva se pyyhkii kaiken edestään.
Sinä saat minut tyyntymään, saat kyyneleeni lämpenemään ja jään sulamaan.
Sinussa näen kaiken sen joka tyynnyttää, kaiken sen mikä saa ikiroudan katoamaan.

Sinä teet minusta heikon ja hauraan, sinä teet minusta vahvan ja rohkean.
Sinä teet minusta hullun ja sairaan, sinä saat minut riippuvaiseksi itsestästi.
Ja minä janoan sinua ja sinun lämpöäsi, korvani kaipaa ääntäsi, ihoni kosketustasi.

Kohtaanko sinua enää milloinkaan?