Onko elämä vain loputonta pasianssia, kortit väärin aseteltuna ja edessä vain mahdottomia pareja, omien virheiden tuotoksia?
Vaikka luulisi, että kun on joku, joka rakastaa ja jota rakastaa, turvallinen ympäristö ja ystäviäkin löytyy, ihminen olisi onnellinen, mutta silti tuntuu, ettei täältä löydy paikkaa jossa voisi olla niinkuin haluaisi, lepotilaa loputtomuuden alhaisessa jatkumossa.
Millaista on oikea onni, osaako kukaan sitä määritellä?
Joillekin onni on varmastikin niitä kuuluisia pieniä tekoja, mutta millaista se on, jos pienet teot eivät tuokaan kuin hetken hurmion, katonevan huuman ja vain välähdyksen siitä mitä voisi olla?
Onko ihminen kelvoton, jos ei osaa iloita siitä mitä hänellä itsellään on, mitä itselle tapahtuu?
Ihmisiä kutsutaan pessimisteiksi, jos he eivät ole onnellisia hyvästä tuloksesta testeissä, rakastavasta ihmisestä lähellä taikka hiljaisuudesta, jossa voi silti kuulla monia lämpimiä sävyjä. Mutta onko se pessimismiä, jos ei vain koe löytävänsä sitä todellista "onnea", jota mainostetaan niin mahtipontisesti.
Kuvataanko missään onnea?
Onni on kumminkin jokaiselle henkilökohtaista,
oma tuntemus siitä, mikä on hyvä ja myös siitä, mikä on paha. Jos ihminen ei tietäisi, mikä tuottaa mielipahaa ja surua, ei hän koskaan osaisi varautua tahi nauttia asioista, joista hän kumminkin voisi iloita.
Liittyykö onneen siis myös epäonni, suru ja kaikki ne varjopuolet, jotka onnesta puhuttaessa piilotetaan mielen pimeimpiin syövereihin?
Ehkäpä onnellisuutta ei olekaan vain hyvät asiat, onnellinen lienee se, joka tietää mitä onnellisuus on, mutta tuntee myös epäonnen.
Loppujen lopuksi, elämässä harvoin mennään vain alaspäin, aina välillä tulee jokin, joka nostaa ylemmäs. Kenties puuttuva kortti silti löytyykin juuri asioista, jotka pitävät sinut pinnalla kun muuten voisit vajota.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
