Nimetön

Kärryt natisevat ja kuulen iloisia ääniä käytävän päästä. Vitsailua ja naurua. "... ja sitten kaksi vartijaa seisoi takanani", sanoo joku, ja kaikki purskahtavat raikuvaan nauruun. Ja sitten minä ilmestyn käytävältä. Kaksi hoitajaa vakavoituvat, nyökkäävät hymyillen. Lääkäri heilauttaa kättään iloisesti ja katoaa taukohuoneeseen. Mutta Itse Ilkimyksen hymy kuolee. Hän siristää silmiään (ärsyttävää!) ja tarkentaa katsettaan. Pystyn helposti arvaamaan hänen ajatuksensa. Hän katsoo minua pitkään, nyökkää juuri havaittavan tervehdyksensä. Suu aukeaa- ja sulkeutuu jälleen. Tekisi mieli kysyä, että eikö tuollaiseen ohkaiseen viivaan voisi ruiskaista hieman botoxia, mutta hillitsen itseni. Hymyilen itsepintaisesti, leikin että minulla ei ole huolen häivää.
Oikeasti mielessäni raksuttaa kysymyksiä kasapäin: mitä olen jättänyt tekemättä? Mitä tein väärin? Minkä kolon unohdin? Minne jäi pieni hiukkanen pölyä? KENEN MUROILLE KUSIN?!
Ja päätän jälleen aloittaa vessoista. Suht siistiä tänään, vähän roskia, ei paljoa kuraa lattialla, pytty siedettävässä kunnossa. Muistan olla ruiskimatta saippua ja käsidesi- telineisiin vettä, ne kun ovat sitä rosteria johon jää jälkiä. Ensimmäisen vessan jälkeen on jo hiki. Toisesta vessasta tupsahtaa suuri herra Lääkäri. Ja mieletön haju. Ja jälleen totean, että vessaharja on tälle porukalle vieras käsite.
Illalla sängyssä toivon, että joku päivä he luulisivat sitä hammarharjaksi. Lapsellisia ajatuksia, sen myönnän. Mutta kuka aikuinen ei voi siistiä omia varpusparviaan pytystä?!

Alussa huomautettavaa oli paljon. Muista viedä myös keittiön roskat, muista pukuhuoneen vessa, lisää paperit vessoihin, siellä on muuten myös vessa, ja tuolla myös. Oletko huomannut välinevaraston? Ja lopulta, parin viikon huomauttelun jälkeen, aloin muistaa kaikki. Hommat sujuivat rutiinilla, hymyiltiin, tervehdittiin. Välillä tunsin jopa iloa töihin mennessä. Mutta mitä paremmin hommat sujuivat, sitä enemmän putkahteli yllätyksiä. Itse Ilkimys otti itselleen uuden työn: minun kuormittamiseni. Yhtäkkiä minun parin tunnin työaikaani tuli aina jokin pieni ja hyvin tärkeä tehtävä lisää. Huhkin ja hikoilin, kun yritin ehtiä tekemään kaiken. Lopulta aloin tulla töihin aiemmin, jotta ehtisin tekemään kaiken. Enkä silti ehtinyt. Monet kerrat väänsin katkeraa itkua siivouskopissa. Tein parhaani ja sain silti pelkkää negatiivista palautetta.