Kadulla kävelee nainen, tai tanssii, tai lentää. Kitara nojaa olalla, askel on kevyt ja marssiva. Sekarotuiset kulkukoirat läähättävät sen jälkiä ja se laulaa. Laulaa varmaan matkamiesten lauluja, tai paikallisia iskelmiä. Minulle se on vapaus. Lupaus vapaudesta, vapaus lupauksista.
- Sä tapoit just merimiehen. Sanon sille sen sytytettyä tupakkansa kynttilästä. Katsoppa ulos, äiti sanoo niinkuin äidit sanovat, vaikka me nukuttiin pommiin, maailma ei ole kaatunut mihinkään.
- Ai vaikka toiset kokevat maailmanlopun joka päivä, ja silti jaksavat kutsua sitä uudeksi aluksi? Minä olen taas pieni lapsi, minulla on heiniä hiuksissa, tai voikukkia. En muista.
Mies sanoo muistavansa lapsuutensa niinkuin eilisen, tai että ne tuntevat tämän kaupungin kuin omat taskunsa. Minä väitän että ne eivät. Ja kun ne sanovat tietävänsä kaikesta kaiken, minä sanon että pullo on tyhjä, ja tiedän ihan pikkuisen enemmän.
Sanotaan, että minä poltin sillat takanani. Nauran, että nomutta tuohan on vain sanonta, ja peitän sytytysnesteen selkäni taakse. Sehän on vain sanonta. Kaiteissa on minun sormenjälkeni, ja niiden, jotka yrittivät niitä siltoja ylittää. Olen karkuri.
Juomme roseviiniä kävelykadulle levitetyssä kahvilassa, pyydän tarjoilijalta lisää korkeita laseja. Seikkailijat, kuolleet merimiehet, katusoittajat ja sinä maistatte viiniä. Päätätte että se on hyvää. Sinä jäät. Seikkailija - jonka nimeä en muista - näyttää minulle taikatemppuja, juoksuttaa sormeaan viinilasin reunalla ja hyräilee. Näyttää miten saa sormen saippuakuplan sisään, ilman että se poksahtaa. Se on nyt meidän salaisuutemme, jonka kaikki tietävät.
Sinulla on elämän kuluttamat kasvot, tai sitten sinulla oli teininä kamala akne, en osaa päättää. Sanot etten voi olla valitsemattakaan, ja minä tiedän, ettei valinnanvapaus ole minun vapauteni.
Sanot laulavasi minulle, minä sanon olevani liian helppo sinulle, ja että minun sydämeni on pieni mutta.
Sekoitamme mehuja viineihin ja toisinpäin saadaksemme sievemmän humalan. Poltamme aivan tarpeeksi liikaa tupakkaa saadaksemme narinan nauruumme, pilkkeen edes toiseen silmäkulmaan, edes toisen meistä toiseen silmäkulmaan, saaadaksemme vähän paremmin tingittyä elämän tosiasioista.
Syön mitä sattuu aina milloin sattuu, silloin kun laastarit eivät tyrehdytä vuotoa ja pillerit käsilaukunpohjalta ovat loppuneet. Ja pullo on tyhjä.
Kuuntelen vanhentuneita rakkauslauluja. Kuinka monta kertaa voi rakastua uudelleen? Entä jos kelaan tätä laulua uudestaan ja uudestaan, jaksavatko ne enää rakastaa? Jaksakaa jaksakaa. Minä varmistan asian levy-yhtiöiltä. Ne vastaavat, että kiitos palautteesta. Minä vastaan, että olkaa hyvä palautteesta.
Olikohan tämä tässä? Mietin ja asetan teeastiastoni sinne mistä ehkä otin sen.
Minä olen huono kertomaan martkakertomuksia, minäkin rakastuin, toisella tai kolmannella silmäyksellä. En hirveästi uskaltanut kävellä silmät auki, ettei niin vain olisi käynyt. Mutta näköjään - tai kuulemma - kuulopuheidenkin perusteella voi eksyä, vaikkei olisi määränpäätä.
Poika kertoo ylpeänä leikanneensa esinahkansa. Minä kerron sille antaneeni eilen yöllä tähdille nimiä, ja se totesi väliinpitämättömästi, että ”Aha”. Minusta se on ääliö johon kerran rakastuin, koska se huijasi minulle horoskooppimerkkinsä, jonka mukaan me olimme luotu toisillemme. Sen takia en usko enää edes satuihin. Olen kuin vanha nainen, joka istuu kahvilan keskellä, lukee lehteä ja mutisee, että ne valehtelevat, että ne ovat vesipyssyjä, joilla soditaan, että nuha on lääkefirmojen aprillipila. Sitten otin kylmän suihkun ja tajusin unohtaneeni pojan nimen siinä kahakassa, kun pyörin syksyn värisissä lakanoissa. Oho, hups. Aha.
Mies kauppaa minulle vinkuleluja kadulla, ja minä hätkähdän todellisuuteen: tämähän se minulta puuttuikin! Otan niitä kaksi, yhden joka vinkuu enemmän ja toisen joka vinkuu. ”Eihän siinä ole mitään järkeä”, sinä sanoisit, ja minä sanoisin, että pitääkö kaikessa sitten olla. Ja silti miettisin,onko tässä nyt mitään järkeä? Yksi poika sanoi minua kerran ristiriitaiseksi, sitten me riitelimme siitä. Riidellä nyt ristiriidoista. Lopuksi, kun minä olin häviöllä, se sanoi että pää kiinni, ja minä kipitin hakemaan sidetarpeita.Välillä pitää olla itsekäs saadakseen mitä haluaa.
Sänky natisee kuin pienen budjetin ranskalaisessa lyhytelokuvassa. Kaupunki yllä peittyy huuruun. Niinkuin järvei, joka katosi aina saunomisen ajaksi. Minä sanon, ettei tämä maailma ole iso, onhan meillä samat tähdet. Eihän voi olla iso. Mehän saatamme ihan vahingossa huomenna törmätä lähikaupan nurkilla, naureskella vähän että onpas pieni maailma, sinä tulit sieltä ja minä menen tuolta ja meillä on yhteinen määränpää ja sama taivas. Minä seisoisin eteesi ja toivoisin, ettet huomaisi minua. Vaihdettaisiin kuulumisia eikä enää puhuttaisi tähdistä. Puhuttaisiin arjesta ja vapaa-ajasta, työstä, kauppojen huonoista aukioloajoista ja vaihdeltaisiin liikuntaseteleitä.
Olen taas tässä, ovesi takana ja mietin: raitiovaunulla on monta nimeä, rakkailla lapsillakin on, mukavaa, että ratikoilla on yhtä monta nimeä kuin rakkailla lapsilla. Sitten kuvittelen aamuja, herään taas vahingossa syliisi. Piirtelen kuvioita ilmaan ja ihollesi, ja toivon, että osaisit minua paremmin, ja etten ikinä olisi kertonut sinulle niitä kalajuttuja, jotka olen varastanut ratikoissa vieraiden puheluista.
Koputan oveesi kuin talonmies, etkä sinä varmaan siksi avannut. Minä keksin vasta jälkeenpäin koputtaneeni kuin talonmies. Sääli, etten osaa muuta.
Karaokebaarit tyhjenivät nopeammin kuin ajatukseni sinusta, mutta tajusin vaihtaa lähikauppaa vähän lähempänä olevaan lähikauppaan.
Käyn kuolleiden merimiesten hautausmaalla. Täällä sinä sanoit tietäväsi minusta kaiken, ja minä sanoin että pullo on kohta tyhjä, laastarit loppuivat ja aamuja tulee aina lisää. Niitä aamuja joina muistan unohtaneeni, mutten muista että mitä unohtaneeni.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
