Nimetön

Hiljainen piha,
ruohottunut ja tyhjillään.
Keinu heiluu yksin tuulessa.
Siinä ei ole keinunut kukaan enää vuosiin.
Minne lie ihmiset kadonneet.
Vieneet naurun mukanaan.
Sinne missä sitä ei koskaan ollutkaan.

Betoniseinien keskellä
seisoo mies miettien.
Mikä mahtoi olla minun osani?
Unohtaa ne kesät,
joissa leijaili elämä.
Samoin kuin silloin
kun ongittiin aamuyön usvassa.
Isä nauroi
ja uskoi parempaan huomiseen.

Tätäkö se sitten on?
Harmaita tiiliseiniä,
kitukasvoinen vaahtera asfalttipihalla...

Parempi huominen?
Jonkun on täytynyt viedä sekin mukanaan...