Pilotti

Kuluneet ja kuraiset maiharit kolahtivat törkyistä pöydän pintaa vasten, sotilaan nojatessa tuolissa taaemmaksi. Talo oli ränsistynyt tykkitulessa lähes raunioksi, mutta antoi silti suojaa tuolle miehelle. Tämä oli eturintama. Tykkien pauhu ja jyminä kuului vaimeana kuin ukkonen taustalla, miehen riisuessa kypäränsä. Hän oli ylvästä haltiarotua, terävine korvineen ja laventelinsinisine silmineen. Hänen ilmeensä oli mietteliään haikea, vakava, surumielinen, tyhjä. Hän oli viettänyt Liittoutuman kanssa eturintamassa nyt jo kaksi vuotta. Hän nousi ylös pyyhkäisten kädellään päälakensa siiliä ja hieman nilkuttaen asteli jääkaapin luo. Se oli tietysti rikki eikä sen sisällä ollut mitään. Varovasti hän poisti pumpulin korvistaan, irvistäen kun läheltä kuului räjähdys. Hän asteli rauhattomasti ympäriinsä talon rikki revityssä keittiössä, taistelun pauhatessa ulkona. Muona oli kulumassa loppuun, lentokoneiden ja tankkien bensiini oli vähissä, radiomasto oli korjauksen alla viimeöisen sabotaasin takia. Hän katsoi karttaa joka lojui pöydällä. Hänen isänmaansa, nyt sisällissodan myllyssä jauhautuisi murusiksi.
Ovesta rymysi sisään bensalle haiseva, lyhyt mies. ”Kessu, kessu!” Hän huusi. ”Niillä on..” Hän aloitti, kuitenkin yskänpuuskan keskeyttäessä. Mies ryki pitkin partaansa, nojaten seinään. ”..Niitä uusia, Mammutteja” kääpiö yski. Haltian silmät laajenivat. Mammutteja. Hän oli kuullut niistä, eikä pitänyt kuulemastaan. Panssarivaunuja, joiden tykeissä oli käytetty uudenlaista, salaista aseteknologiaa josta vain nornit tiesivät. ”Ei jumalauta.. Samuel, tule tänne.” Hän tarrasi kääpiötä olkapäästä ja raahasi tuon sisemmälle. ”Tiedätkö mitä tämä tarkoittaa? Me olemme kusessa” Haltia ärähti. ”Eivät edes raskaimmat teslatankkimme pysty noihin hirviöihin!” Tässä kohtaa haltia liioitteli, koska heidän osastollaan oli enää vain yksi toimiva teslatankki, ja teslatankki tarvitsi aina liikkuvan lataajan ja suojatulta. Kääpiö virnisti hieman vinosti ja köpötti haltian luo. ”Minäpä tiedän erään jutun” Hän sanoi salamyhkäisesti ja iski paperitollon taskustaan pöydälle. ”Kersantti on hyvä ja lukee.” Haltia otti paperin pöydältä, avaten sen. ”Sissus… Miten sinä..?” Hän piteli käsissään E-C27:n, Mammutin pohjapiirustusta. ”Minä en viettänyt kahta kuukautta kidutettavana nornien leirissä turhaan, sir” Kääpiö tuhahti. ”Nyt, määrätkää minulle tarpeeksi tankkeja ja miehiä niin ammun noita otuksia helvetin kovaa sinne missä panssari on ohuinta.” Hän virnisti.

Haltian astellessa ulos konepistooli kourassaan hän kääntyi mäeltä alas, juosten kohti linjoja. Viimeiset Liittoutuman puolustukset seisoivat noilla loivilla kallioilla, suoraan suurien niittyjen edessä joka oli nyt palanut ja raiskattu. Niittyjen takaa kuiskaili autio lehtimetsä. Sen asukit, monet linnut ja eläimet olivat kadonneet, lentäneet pois. Valojuovaluoti suhahti haltian pään ohi, kopsahtaen talon seinään. ”Kerroinko sir, että Mammuteissa on myös uudet, raskaat konekiväärit jotka sylkevät noita pirulaisia ennätyspituudelle?” Kääpiö puuskutti. Haltia näki ne. Viisi kappaletta järkälemäisiä nornien väreihin maalattua tankkeja, leveydeltään varmaan viisitoista metriä. "Tuohan on jo emoalus!” Haltia rykäisi. Pelko paistoi miehien silmistä haltian päästessä ensimmäisten hiekkasäkkien luo. Heidän suurin tankkinsa, Vanha Bergkin oli vain kärpäsenpaska tuollaisen hirviön vierellä. Kalju, kaksimetrinen mies seisoi barrikadien päällä hajareisin, kädet lantioilla. Hänen huulien välissä paloi sikarintumppi. Siniset silmät olivat pelkät viivat kovissa ja kulmikkaissa kasvoissa. Suuri käsi pyyhkäisi moottoriöljyä otsalta hänen katsoessaan alas kentälle. ”Miehittäkää tykistö, pojat” Hän murahti, hypäten alas barrikadeilta suoraan haltian eteen virnistäen. ”Kas, kas, uskalsit tulla jo ulos, kersantti?” Haltia katsoi hermostuneena päätä pidempää, lihaksikasta pioneeria. ”Pois tieltä, miehitä vaikka potero” Hän ärähti. ”Tiesitkös että tämä on viimeinen päivä jonka Liittoutuma kestää?” Pioneeri piikitteli. ”Tämän siitä saa!” ”Minulla ei ole aikaa tähän nyt” Haltia sanoi hiljaa. Samalla jokin suuri humahti heidän ylitsensä, ja osui suoraan taloon josta haltija oli tullut. Se räjähti voimalla, lennättäen tiilenpalasia miesten niskaan. ”Huomaan että ensimmäinen laukaisi jo tykkinsä” pioneeri hymähti. Tankki sihisi valtavien vesijäähdyttimien viilentäessä tykin runkoa. Kääpiö näytti huolestuneelta. ”John, tee jotain hyödyllistä ja irrota teslatykki laturistaan. Saat hieman leikkiä sillä” Pioneeri näytti hieman tylsistyneeltä. ”Sehän hajoaa.” ”Aivan sama, saamme ainakin aikaa.” kääpiö murahti, samalla astellen kohti muita kuskeja jotka notkuivat ajoneuvohallin liepeillä. ”Okei pojat!” Hän karjaisi ja löi kypäränsä pöytään, paljastaen alta pitkät, leteille laitetut punaiset hiukset. ”Asian laita on näin. Meillä on vastassa viisi E-C27:aa, meillä on seitsemän Leproidia.” Leproid oli nopea taisteluvaunu, panssariauton ja tankin risteytys, nopean toiminnan ase rynnäköihin. Se oli varustettu raskaalla tykillä sekä 15” konekiväärillä. ”Meillä on myös Tesla, Vanha Berg sekä tykistötuki. Meidän tehtävämme on seuraavanlainen: Me koukkaamme tankkien sivulle, ja ammumme niiden tuuletusventtiileiden suojat helvettiin. Gyromoottorit ovat herkkiä, joten Tesla saa luvan häiritä sähköimpulsseillaan tykkejä. Ja muistakaa, ei sitten ajeta oman tykistön tuleen.” Kääpiö sanoi iskiessään kypärän takaisin päähänsä, jakaen vielä muutaman käskyn kuskeille. Jokaiseen Leproidiin meni kolme miestä, tykkimies, kk-mies sekä kuski. Kääpiö kipusi Vanhan Bergin, puoliksi robottimaisen panssarivaunun ohjaimiin. Tuo kuusi metriä korkea järkäle oli ikivanha, kääpiöiden valmistama ilma- ja maapuolustukseen tarkoitettu kone. Sen selästä roikkui kaksi lavallista ilmatorjuntaraketteja, olkapäillä ja käsivarsilla kaksi raskasta tykkiä sekä kolme konekivääriä, jotka repisivät metreittäin panssaria. Tykistön ampuessa ensimmäisen panoksensa taivaalle haltia loikkasi erään Leproidin kyytiin, sulki luukun perässään ja asettui mukavasti konekiväärin taakse. Koneet käynnistyivät, tasaisen murinan täyttäessä hallin. Leproidit ärähtivät matkaan ulos hallin ovesta, pitkin kapeaa alamäkeä, kohti niittyjä, äänen kohistessa radiossa. ”Pitäkää muodostelma ja häiritkää Mammuttien suojajoukkoja!” Kentällä, tankkien vieressä tallusti ruosteenpunaisiin univormuihin pukeutuneita norneja. Norni oli normaali pohjoisen alueen haltia tummine hiuksineen sekä kalpeine ihoineen. He ovat olleet vuosikaudet riidoissa muiden haltioiden kanssa ja nyt asiat olivat kärjistyneet sodaksi. He olivat julmaa ja vallanhimoista kansaa joiden pojat nyt joutuivat konetulen eteen. Haltia painoi hiljaisena liipaisinta, konekiväärin aloittaessa tulituksensa. Nornit kiljaisivat, juosten pois ensimmäisten kohti kaahaavien Leproidien edestä. Konekiväärit nakuttivat tasaisin väliajoin, kk-miesten käännähdellen villisti ympäri aseidensa takana, etsien uutta maalitaulua. Niityn pinta oli täynnä poteroja ja kranaatinkuoppia joita tarkkasilmäiset kuskit koettivat parhaansa mukaan väistellä. Rynnäkkökiväärien lyijy kimpoili Leproidien kyljistä nornien toivuttua alkushokista ja vastaten tuleen. Radiosta kuului jälleen kohinaa. ”Varokaa niitä liekinheittimiä!” Samalla erään Mammutin vierellä ajanut Leproid syttyi ilmiliekkeihin tankin kyljessä olleen liekinheitinpesäkkeen toimesta ja jatkoi hetken matkaansa kunnes rysähti nokka edellä kraateriin. ”Saatana!” Haltia karjaisi.

John nyki kiroillen irti vanhan teslatankin latureita. Tuo tankki oli kömpelön muotoinen ja kokoinen, sekä myös hidas. Mutta tuon kaiken paksun panssarin alla lymysi peto, loistava ase maanpuolustukseen. Sen ainoa ase, massiivinen ukkosenjohdatinta muistuttava sauva lepäsi suoraan siinä missä tykin olisi pitänyt olla. John hymyili leveästi astuen sisään panssarivaunuun. ”Katsotaan sitten..” Hän istui kuskin paikalle, katsellen pimeässä hohtavia nappuloita. ”Akut yksi, kaksi, kolme ja vara-akku ovat täynnä.” Tarttuen pimeässä ohjaimeen hän painoi sitä eteenpäin, koneen jyrähtäessä käyntiin. Samalla ohjaamon valot syttyivät ja tuulilasin visiiri avautui. Painaen ohjainta vielä enemmän eteenpäin tankki lähti hitaasti liikkeelle kuopistaan, rytisten ja hieman huojahdellen. ”Loistavaa.” Hän virnisti. Vanha Berg löntysti Teslan ohi, samaa alamäkeä mistä Leproidit olivat hetki sitten kulkeneet. Tykistö aloitti uuden kierroksen tukitulta, räjähdysten heittäen turvetta ja hiekkaa panssarivaunujen päälle.

Haltia epätoivoisesti etsi kaiken savun ja räjähdysten seasta uutta maalitaulua, purren huultaan.
Hänen kääntäessään päätään jotain tapahtui. Äänet muuttuivat yhtäkkiä vaimeiksi hänen herkissä korvissaan, lähellä tapahtuneen räjähdyksen vavisuttaessa taisteluvaunua.
Hän tunsi jotain.
Hitaasti hän hapuili kypäränsä remmiä, löytääkseen aivan jotain muuta.
Etusormen paksuinen kranaatinsirpale törrötti hänen leukansa alapuolella, leukaluun vieressä.
Veri valui hitaasti haavan reunoja pitkin hänen vaalealle, sirolle kaulalleen. Rojahtaen paikallaan alas lattialle aika hidastui, radion tippuessa hänen vyöltään.
Ta-pam, ta-pam, sanoi hänen sydämensä.
Ta-pam, pam.

Hän hapuili epätoivoisesti kohti radiotaan. Kätensä lakaisi lattian pintaa, etsien karannutta tietovälinettä kuin miinaharava. Saadessaan sen käteensä hän huomasi ettei voinut avata suutaan kunnolla sirpaleen takia tai hän tukehtuisi omaan vereensä.
Pakokauhu valtasi miehen, hän oli liian nuori kuolemaan nyt. Hanskojen peittämät kädet raapivat edessään olevaa metallista panssaria, laventelinsinisissä silmissä palaen epätoivo ja raivo.

”Ei, en kuole..” Hän ajatteli. Hän hakkasi nyt nyrkillään väliseinämän luukkua, sen antaen periksi ja haltian kaatuessa ohjaamon puolelle puoliksi. Kuski oli jo huomannut haltian huonon tilan ja ilmoittanut päämajaan kääntyvänsä takaisin. Miehen korvissa kohisi veri, hänen silmissään heitti hänen kompuroidessaan takaisin kk:n taakse. Raivokas irve naamallaan tuo painoi liipaisimen pohjaan, ampuen minne sattui. Rekyyli ravisteli heikkoa miestä raivokkaasti kunnes paiskasi hänet takaisin lattialle, rymisten selkä vasten seinämää.

Tähän hänet oli luotu.

Kuin miljoona ukkosmyrskyä olisi jyrähtänyt kun teslatankki ampui ensimmäisen laukauksensa. Sininen säde sähköä osui rätisten lähimpään E-C27:kaan, lamaannuttaen sen päätykin ja kärventäen varmasti osan sen miehistöstä. John naurahti raivokkaasti ohjaamossa, tankin hitaasti lipuessa lähemmäksi tykistötulen keskellä. Vanha Berg rysähti lamaantuneen Mammutin kylkeen, väkevän konekiväärin naputtaessa tuuletuskanavan panssaria irti. Nopeasti metalli antoi periksi ja repeytyi luotien voimasta. Kääpiö ohjasti taisteluvälineensä pois tulilinjalta, erään Leproidin aloittaessa valtavan tankin heikon kohdan moukaroimisen. Berg oli loikannut jo erään Mammutin päälle, sohien siihen lommoja valtavilla kourillaan. Tankin konekiväärit pyörivät villisti ja koittivat saada kääpiön omalaatuisen taistelualuksen hollille, mutta Samuelin ohjastama Vanha Berg oli liian nopea. Kirkas valo täytti niityn. Sitten sarja valtavia räjähdyksiä ja meteliaalto pyyhkäisi kaikkien yli. Ensimmäinen Mammutti roihusi ilmiliekeissä, kahden Leproidin kaartaen sen takaa. Riemunhuudot ja nauru raikui ajoneuvojen sisäisessä radiokeskustelussa, muiden kuskien onnitellessa toisiaan. Samuel hymyili hiljaa sytyttäessään sikaria, toisella kädellä nopeasti ohjaten Bergin lyömään Mammutin kk-pesäkkeen hajalle. John virnisti hieman, kääntäessään Teslan tykkiä hitaasti kohti seuraavaa maaliaan. Erään Mammutin tykistä alkoi kuulua pahaa enteilevää huminaa, Johnin ilmeen kirkastuessa. ”Sainpas!” Hän huudahti ja ampui kohti tuota tankkia. Tykin panos räjähti sen sisällä, halkaisten tykin ja sytyttäen tankin palamaan. ”Ja piste minulle..” Hän hymisi itsekseen ohjaamossa. Pyyhkäisten hikeä otsaltaan hän lähti jälleen liikkeelle.

”Raahaa hänet ulos! Äkkiä, hän on pahassa jamassa!”

”Morfiinia tänne!”

Haltian Leproidin oli pysäyttänyt täydennysjoukkojen lääkintämies, joka nyt nosti haltiaa kuskin kanssa Leproidista jeeppiin. He iskivät hänen olkapäähän morfiinipiikin. Äänet kaikuivat etäisinä haltian päässä, näkökentän pian hämärtyessä kokonaan. Pimeää. Pelkkää mustaa. Pian äänetkin katosivat. Hän oli yksin pimeässä. Pian, kuin nyrkillä herätettynä sarja kuvia ja ääniä ryöppysi hänen ohi.
Hänen elämänsä.
Kaikki lastenkodista, nuoruudesta, armeijasta tähän sotaan asti. Ne soljuivat kuin puro, pehmeästi hänen silmiensä ohi. Hädissään hän koetti tarrata niihin kiinni käsillään, mutta ei voinut. Äänet kovenivat.
”Sattuu..” Tuo parahti. ”Sattuu..”
Tuli valoisampaa. Valoisampaa joka hetkellä kunnes massiivinen räjähdys havahdutti hänet todellisuuteen. Hän makasi jeepin takapenkillä, lääkintämiehen painaessa sidettä hänen kaulallensa. Auto töyssähteli aina välillä epätasaisen maaston takia, mutta tuo ei välittänyt. ”Älä puhu taikka liiku.” Lääkintämies sihahti hänelle. Morfiini oli tehnyt hänestä turran. Haltia katsoi ylöspäin taivaalle. Se ei enää ollut harmaa, vaan pilvet olivat repeilleet ja päästäneet auringonvalon osua täplinä maahan. Tuon veren tahrimat suupielet kääntyivät hentoon hymyyn, hänen taas kadotessa tajunnan rajamaille.

Tesla rytisi ja syttyi liekkeihin laukaistessaan kolmannen ja viimeisen laukauksensa. Sähköimpulssi jysähti Mammutin kylkeen käräyttäen sen moottorin, samalla pysäyttäen koko hyökkäyksen kulun. Ohjaamon sähkökomponentit kärähtelivät Johnin ympärillä, tuon koettaessa sammuttaa virtaa. Kiroten hän tarttui kivääriinsä joka lojui ohjaamon lattialla, puski hätäluukun auki ja kipusi tankin katolle. Hän katseli ympärilleen, auringon paistaessa hänen silmiinsä. Hän hymyili, työnsi kamman panoksia kivääriinsä ja istahti alas, jalat tankin reunan yli. Nornien moraali oli saanut mojovan kolauksen kahden tankin hajotessa liikuntakyvyttömiksi. Heidän sulavalinjaiset, lähes utopistisesti muotoillut rynnäkkökiväärit lauloivat, heidän koettaessa pitää Leproidit poissa tankkien luota. Osa jopa syöksyi huutaen vaunujen eteen, rusentuen telaketjujen alle. John viritti kiinni liivien taskusta ottanutta kiikaritähtäintä kivääriinsä, aina välillä katsoen syrjäsilmällä kentän tapahtumia. ”He pysähtyivät..” Hän mutisi välinpitämättömänä. Napaten savukerasian toisesta liivin rintataskusta John pisti palaen ja valmisteli kiväärin ampumiskuntoon. Kyyristyen hitaasti hän vei tähtäimen silmänsä eteen, imaisten savua tupakastaan. Sormi liukui hiljaa liipaisimen päälle, odottaen. Sormi puristui, väkevän kiväärin jyrähtäessä niin kuin taivaan halkaiseva ukkonen. Kentällä lennähti nornikypärä ilmaan, sen omistajan luhistuessa mahalleen, aivomassan valuessa palaneelle nurmikolle, hänen vierustoverinsa kiljaisi ja maastoutui äkkiä. John nykäisi pulttilukon vipua, sen sylkäistessä kuuman hylsyn ulos. Työntäen vipua eteenpäin uusi panos liukui pesään. Nopea piipun kääntäminen vasemmalle, ennakkoa liikkuvaan maaliin, puristus. Juoksevan nornin matka tyssäsi näyttävään ilmalentoon, luodin lävistäessä hänen kylkensä.

Lataus.
Laukaus.
Lataus.

Pakokauhu syttyi nornien keskuudessa. He juoksentelivat palaneen nurmikon seassa, loikkien poteroihin ja kranaatin kuoppiin tarkka-ampujan pelossa. John asteli lähemmäs tasanteen reunaa savun takaa. Hän tiputti kiväärin viereensä ja otti varsikranaatin liivinsä vyöltä. Karjuen hän veti sokan irti ja viskasi kranaatin alas. Kuului jysähdys ja turvetta lenteli ympäriinsä, sitä seuraten pari vaimeaa käskyä. Sylkäisten hän laskeutui makaamaan mahalleen, ottaen kiväärin uudestaan käsiinsä.
Bergin vasen jalka tömähti maahan, nostattaen pölypilven ilmaan. Nopein harppauksin kone liikkui nornien keskellä kohti seuraavaa tankkia, rakettien singahdellessa jo sen olkapäiltä kohti tankin kylkeä. Samuel ohjasti Bergin koukistamaan jalkojaan ja loikkaamaan vihollisen päälle, suunnaten sen valtavan nyrkin suoraan kk-pesäkettä kohti. Metalli kohtasi metallin, voihkaisi ja petti alta.
Hälytystila punainen.
Leproidien konekiväärit nakuttivat kohti norneja samalla kuin Bergin valtavat kourat tarttuivat tuuletusaukon panssariin. ”Pirulauta sentään.” Samuel kirosi ohjaamossa ja koetti nähdä sikarinsavun takaa jotain.

”Elias, Elias..”
”Ei hän kuule sinua.”
”Hiljaa.”
”Ihan miten haluatte, Teidän Ylhäisyytenne.”

Haltia houraili jälleen. Joku kutsui häntä nimeltä. Joku.. tuttu. Avaten hieman silmiään kirkas valo tulvi hänen tajuntaansa. Se särki hetken. Kaksi hahmoa, nainen ja mies.
”Elias, kuuletko sinä?” Nainen aloitti. Hän oli laiha, pukeutunut kultaan ja hopeaan ja tuon selästä kasvoivat sudenkorennon siivet. Nainen oli kaunis ja kylpi valossa joka kääntyili ja kimalteli hänen koruissaan. Naisen vierellä seisoi arkisempi, vakavailmeinen harmaa mies joka myös omisti siivet, mutta kuin perhosen. Hänellä oli päällään harmaa kaapu ja harmaa hiippalakki piilotti hänen alkavaa kaljuaan. Ritariperhosen siivet lehahtivat hieman tuon astuessa askeleen eteenpäin.

”Mielenkiintoista. Poika reagoi.”
”Elias, sinun on kuunneltava minua tarkkaan.”
”Niin, meillä ei ole paljoa aikaa.”
”Shh, Cornelius.”
”..Selvä, Teidän Ylhäisyytenne.”
”Me edustamme rotua joka ei enää elä sinun ulottuvuudessasi. Olemme tason korkeammalla ja saamme yhteyden teihin ainoastaan tällaisissa.. Erikoislaatuisissa tilanteissa joten emme voi oikein valita kenelle ilmoitamme. Elias, me olemme keijuja, ja niin todellisia kuin sinä ja toverisi. Minä olen heidän kuningattarensa, Amaldina ja hän tässä on henkivartijani Cornelius.” Amaldina niiasi hieman, kullan ja korujen huokaillessa hiljaa.
”Jokin on hajottamassa meidän ulottuvuuttamme.” Amaldina jatkoi. ”Jokin suuri ja voimiltaan uskomattoman vahva repii todellisuuttamme rikki ja olen havainnut että sama tapahtuu myös teidän ulottuvuudessanne. Katsos, me olemme kiinni eräällä tavalla toisissamme. Mitä tapahtuu teillä, tapahtuu myös meillä ja toisinpäin. Olen katsonut tulevaisuuteen ja ennustus näytti tyhjää. Tyhjää, Elias, ei mitään.”
Cornelius astui toisen askeleen kohti Eliasta. Haltia koetti avata suutaan, mutta tuntui että leuat olisivat liimautuneet kiinni toisiinsa. Tuo vanha keiju veti esiin kaapunsa kätköistä sinettisormuksen. ”Muistutus siitä että olet palveleva meille tästä lähin. Sinut, Elias Eyrathion, nimitetään ensimmäisenä haltiana Macerianian kruununritariksi. Sinä olet tuleva pelastamaan meidän rotumme. Sinä olet tuleva pelastamaan itsesi. Siunausta.”
Haltian silmissä pimeni. Äänet jäivät soimaan hänen päähänsä, tuntui kuin hän olisi osunut seinään. Hän huusi.
Huusi minkä pystyi.
Elias heräsi pimeästä. Hän haisteli ilmaa. Täällä ei haissut sota. Hän tunnusteli kaulaansa. Sirpale oli poissa, tilalla oli sidetarpeita ja lankaa. Jokin kyllä tuntui oudolta, painoi hänen sormeaan. Pimeässä, pienen kynttilän valossa kimalteli kultainen sormus jonka sinetissä komeili perhonen.

”No voihan helvetti.”