Vasten eteisen oven valkeaa
selkäsi kaari painui
kun ahneet kätesi vetivät
vastustelematonta kehoani
ja muun maailman jatkaessa pyörimistään
aikamme hidastui kohmeeseen
Silloin suutelimme
kuin se olisi ollut maailman viimeinen suudelma
Siitä kului viikko, kului vuosi
ja vihdoin:
taika on murtunut -
oletkin vain tavallinen kuolevainen.
Miten silti voin kaivata
tavallisen kuolevaisen kosketusta
näin mittaamattoman paljon?
Selite:
Muisto mennestä... ja vihdoin irti päästäminen?
Vanhan runoni viimeisistä sanoista huolimatta - kyllä, juuri niin! :o)
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Ai saakeli, nyt kolahti...
Jospa, jospa ei ollut se tavallinen kuolevainen sinun kohdallasi.... Ei luultavasti ollut, koska kaipaat!
Hieno.
Sain oivalluksen tästä, kiitos.
Todella hyvä runo, kaipaus käsinkosketeltavaa.
Tosi hyvä, pidin.
Tämä kolhtaa. Taitaa osua niin liki itseä..
Intohimoista, vahvaa ja vastustamatonta tekstiä, joka imi lukijan mukaansa. Kiitos =)
Kaunista.. Joskus kaipuuta ei paranna edes aika, ja kuolevaisia on helpompi rakastaa..
Tämä on todella hieno runo. Pidin todellakin. Tää on upee :)
Tuntui että tarvitsin juuri tällaisen runon luettavaksi juuri nyt. sopii täydellisesti mielentilaani. Ja itsekin kaipaan tuon kaltaista kokemaani hetkeä. Ehkä enemmänkin kuin varsinaisesti ihmistä jonka kanssa sen koin. Mutta tarkoitukseni ei ollu siis selittää surullista rakkaushistoriaani, vaan ylistää runoasi: pidin siitä aivan tajuttoman paljon... Sääli vain että taika tuppaa raukeamaan joskus...
oish..todella komeaa ja hienoa tekstiä..