Bythos

En tämän maailman kunnian kentille
ase kädessä sankarina kuolla halaja.
Olen riisunut itseni aseista, ja rauhan Mestarille
valani vannonut enkä sotamiesten riviin enää tappajaksi palaja.

En tälle suurelle koneelle ole mitään velkaa,
en lyhyen aikani uhrausta.
Olen noussut sen palavista raunioista, joukkohaudasta,
nyt asutan yksin vuorta helkaa.

Kuule, oi Pyhä Äiti, poikaasi joka vuorellaan yksin yössä valvoo,
ja harhansa valaisneena Sinua mietiskellen 
olemassaolon sillalla kiveä pyöritellen
kuoleman porttien lävitse kunniassasi tarpoo.

Suuren kysymyksen kuilussa 
alemman järjen ymmärryksen loppuessa
olet siinä, hiljaisuuden laulussa
alkamattomana, loppumattomana, et missään ja kaikessa.

Näen sinut, en silmin, vaan sydämessä
rakastettuni, kadotettuni, pyhä, pyhä, pyhä.
Tuulten pauhatessa ja planeettojen pyöriessä
ruumismieli hiljakseen seittejään eteeni kyhää. 

Ehdollistumisessaan se janoaa elämyksiä
ajatellakseen samoja ajatuksia, sanoa sanoja aina hoettuja,
tuhansiin ja taas tuhansiin kertoihin koettuja
saman ilmiön sairaita kuvitelmia, kärsimyksiä.

Vuosikaudet luulin löytäneeni pohjan
hukkuessani vain pintaan.
Suuren havahtumisen lahjan
kuvittelin saaneeni niin halpaan hintaan.

Saastaisin jaloin, epäpuhtain ajatelmin
väärän ylpeyden sumussa astuimillesi astuin.
Kaulalla kimaltelevin harhan helmin
oman likakaivon syvyyksiin, kuin painajaisuneen, vaivuin.

On ahtaan portin kynnyksellä ainiaan oleva vartija,
totisena, kädessään rehellisyyden läpivalaisin.
Harva on se kulkija
joka siltä portilta käänny ei takaisin.

Ja sittenkin kerran sisään päästyään
ovat lukemattomat ne ansat joihin itsensä syöstä.
Mutta Ainoan valon kerran etsijä nähtyään
ei hän voi koskaan enää paeta pois Suuresta Työstä.

Tuskan, kivun, koettelemusten joukot
tehty ovat vuoksi salattujen siunausten.
Väistykää, te perkeleet, mieleni houkat,
jotka käytte ylleni kera hullujen houkutusten!

Nyt hämmästyksen sekavuudesta selkeämällä
oikeaan toimintaan, oikealla asenteella
- ilmakokeen vaativuuden ymmärtämällä -
seison jalat maassa portaiden edessä tasanteella.

Sielua, maaksi tehtyä, valheeseen ristittyä,
takaisin todellisuuteen voimallasi tuon.
Vuoren päälle kuihtumaan hirtettyä,
valeitseäni tappaen väylää sille yössä luon.

Kadotettu olkoon tuo valhemaailma ja sen myrkky
itsestäni ja tulkoon todellisuus ainoaksi, pysyväksi
maailmaksi ja olkoon kieltäymykseni jyrkkä,
niin ehdoton kuin Hänen joka edelläni kulki ja iäksi läksi.

Oi kuinka onkaan niin vuolas
tämä luomisen tulinen virta mikä Sinusta käy!
Ruhtinaallista on olla yössä luonas
nyt kun ei valoa eikä enää ihmistäkään näy!