Suohon uppoamista

En enää jaksaisi upota samaan suohon,
josta ennen olen vaivoin ylös noussut,
hetkeä aijemmin luullut,
etten enää selviäisikään
ja omasta tahdostani nopeuttanut vajoamistani syvemmälle.

Mutta jos en nyt antaisi itselleni lupaa vajota
tuntisinkohan enää milloinkaan,
miten ihanaa on kun jälleen saa hengittää vapaasti
ja nukahtaa auringon lämpimiin säteisiin.

Toivon, etten ole tullut raskaammaksi
ettei kaiken turha paino vedä minua suoraan pohjaan,
jotta voisin tuntea,
miten elämä minussa tiivistyy ja pyrkii ulos.

Ehkä en enää jaksa nousta takaisin pinnalle,
Silloin minä menetän kaiken suuren, pienen
ja keskinkertaisen,
koko elämäni värittömän kirjon,
joka sateenkaarenani ylläni loistaa.

Jää jäljelle vain kylmä, kostea syli.