Ajattomia: Ajasta ajattomuuteen

Koirat haukkuvat keskiyöllä,
linnut heräävät.
Humaus kulkee yli maan piirin
valon nopeudella.
Kuollut nousee haudastaan,
muut seuraavat
– mutta vasta ajan kulutttua.

Aika loppuu.
Lehdet putoavat kuolleina
saastaiseen maahan.
Taivaan myrskyt rikkoo salama
joka halkaisee maan
Kauriin kääntöpiirin
pohjoispuolelta.

Älä sure, lapsi.
Et ole niiden joukossa.
Mahdollisuus jäi haaveeksi,
yli miljardi oli heidän lukunsa.
Älä sure lapsi.
Et joudu tuhoon;
vain jumalattomat kärsivät.

Ajatukset liitävät tähtiin,
ne näkevät yhden suuren.
Täydellisyys loistaa kuin aurinko.
– Älä katso sitä silmiin,
muuten oma surkeutesi
tuhoaa sinut.
– Mitä ne ovat?

Erikoiset sielut,
niillä on henki,
häärivät asioilla.
Yksi asia on tärkein,
toiset ehdottomia.
Muut on hävitetty näkyvistä
ikiajoiksi.

Yksi pysyy aina,
ääretön katoavaisuus
muuttuu iankaikkisuudeksi.
-Ystävälliset silmät
katsovat minua
muiden yläpuolella.
Se joukko on lukuisa.

Ilmassa on sanoja,
ne ovat kulmikkaita,
jotkut teräviä.
-Itsestäni tulevat piikit.
Aika on ohi.
– Ne katsovat ylitseni:
en ole ainoa.

On minun vuoroni:
en ohjaile itseäni,
liidän!
– ”Kolmastoista”, sanoo ääni.
Mutta kaikilla on sama numero.
– ”Miks annoitte valon viipyä?”
Illalla kaikki iloitsevat.

Kumi oli työssä,
muistot katosivat.
Olen palatsissa.
Ajatuksessa on viisi tasoa.
– Olen yhdessä.
Eriarvoisuutta ei ole.
Kaikki on yksi.

17.1.1979