Hiljainen Talo

	Ja se oli se hiljainen talo. Se talo, jossa vain 
varjot rohkenee liikkua. Päivän paahtavassa 
auringossa, sen langettamissa varjoissa käy kuiske.
Se on hiljaista puhetta, kuulostaa miltei harhalta. 
Vaimeaa supinaa. Siellä ne varjot juoruaa. Heinikon 
suhinaa tuulessa kun korret hipovat toisiaan.
Iltaa kohti varjokansa kasvaa pituutta, ojentelevat 
jäseniään ja kirkuvat kimakasti.
Viimeisten auringonsäteiden myötä käyvät yksiin ja
nukkuvat odottaen aamua valkenevaa. 

	Se oli se hiljainen talo. Yöllä hiljaisempi kuin 
mikään naapureistaan. Ei sipinää, ei suhinaa. Ei 
hengityksen hiljaista kaikua. Vain tyhjyyttä. Melkein 
voisi sanoa odottavaksi. Ilma seisoo. Ikkunat 
huurtuvat. Pian hiljaa huomaamatta kaste kerääntyy 
ikkunanpieliin. Kurkistelee sisälle ja kuulostelee joko 
siellä heräillään.

	Ja se oli se hiljainen talo. Se heräsi hengittämään
aamun ensisäteiden myötä. Aurinko kun kurkotti 
kämmeniään kukkuloiden takaa. Hiljaisessa talossa 
herättiin.
Mutta kukaan elävä sielu ei sitä ikinä tullut 
huomanneeksi. Maailman pauhu oli liian kova. 
Ei kuiske ja venyttely talon huoneissa riittänyt 
kuulumaan aamun lintujen laulun yli. Puiden varjot 
ulkoa peittivät hiljaisen talon varjojen tanssin. Ei niitä 
kukaan huomannut.