Vaikka olet kaukana minusta,
muistojeni reunoilla,
kalpean niityn kohmeisella pinnalla,
kuusimetsän sormien alla
kuin viimeisellä rajalla
niin jos nyt lähden juoksemaan
(sillä onhan vielä hetken valoisaa)
ja jätän jälkeeni vain lupauksia lumelle
(sanon palaavani samaa reittiä)
niin saavutanhan?
Saanhan?
Vaikka lumi tekisi minut sokeaksi
ja sitten pimeys
(niin kuin liika hyvyys vie näön,
johtaa sielun yöhön)
niin jos kuitenkin jatkan matkaani
välillä tuskin muistaen sinua
niin saavutanhan?
Saanhan?
Jälkeni peittyvät,
muistoni, lupaukseni
(en palannut samaa reittiä).
Vain metsän varjot kuiskaavat tuuleen:
Saavutathan, saavutathan?
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Ylläolevissa pitkissä litanioissa jo varmaan sanottu kaikki mahdollinen. Lisään vain, että joka kerran tämän runon lukiessa hiljenee kaikki ja jään sanojen, kysymyksen vangiksi.
Todella hieno käsin kosketeltava tunnelma. mahtava runo. Piti lukea monta kertaa kun en irti päässyt :)
upeaa, olen aivan sanaton.
ah, kuinka kaunista ja koskettavaa..Tykkäsin kovasti:) Kursivoidut kohdat jäävät soimaan kuiskauksena korviini.
Tulossa ollaan...
Kauniisti kutsut, kerrot ja maalaat
maisemaa.
Wau! Upea lopetus =) mielenkiintonen tunnus sulla =)
Tästä tuli mieleen ameriikan-Hiski, jolla niityn laidalle jäi kultakutri-heila ja joka lähti Klondykeen huuhtomaan kultaa... ja joka jäi sitten sinne, eikä palannut. Syvä kantri-ääni tai tapio rautavaara laulamaan tätä tummaa kantrimusiikkia.
kun näille sivuillesi palaa kerta kerran jälkeen, ei voi muuta odottaa kun täydellisyyttä ja taituutta, enpä turhaan odottanut.
Olet mieletön.
Alkaa toivolla, lupauksella ja rakkauden täytteisellä hymyllä. Matka köy nopeaan, reitti takaisin katoaa ja pimeän keskellä vain menneen kuiskaukset käy kuusien oksilta.
Mieletön fiilis tässä, sellanen etäinen, utuinen ja silti tuttu. Eksynyt, surullinen, iltaisa, hieman sateinen. Herkkä ja koskettava runo, todellinen teos.
Sanomattakin selvää..
Vau! Vaikka tässä huikean monisyisessä runoteoksessa ei ole mitään lapsellista, tästä tuli jotenkin sellaisen fiilis kuin päähenkilöt olisivat lapsia - jonkinlainen puhdas ehdottomuus, samalla voimattomuus/epävarmuus kysymyksissä (joohan?) ehkä johdatti ajatukset sellaisiin kuviin. Ehkä se on se ison ihmisen lapsensielu, joka näin suurissa tunteissa asuu... Tuo sokeuttava liika hyvyys oli etenkin kiinnostava konsepti - kuvittelin jopa heti ymmärtäväni, että se on erittäin järkeenkäypä käsite! Upiaa, enihuu - jälleen kerran.
Huh Villa, mikä Teos!
Tunnelmahan on käsinkosketeltava; vahva ja intensiivinen.
Täynnä upeita sanoja, niiden yhdistelmiä, tarkkaan kuvaavia ja silti osittain eteerisiä, herkkiä.
Vaikka-alun toistuminen ja siitä johtuva aukijättäminen tekee runoon tietyn nöyryyden, hyväksyvyyden...Siis tyyliin, vaikka minä nyt sitätaikkatätä, voi olla että sitten kumminkaan ei....eli mikä nyt on varmempaa kuin epävarma...
Erityisen hyvä sunnuntai-aamuni avaus tämä, kiitos kauniista kirjoituksesta :)
Mulle tuli tästä mieleen Zhang Yimoun Lentävien tikarien talo - ainakin yhtä kauniin mielenmaiseman tämä silmieni eteen maalaa. Pysäyttävää, hengästyttävää luettavaa.
Tästä pidin paljon. Kuin susipari on kaunis tämä.