Uninalle ja minä

Oli kylmä ilta, ja minä pujahdin viluisena untuvapeiton alle. Sormet tuntuivat jääpuikoilta, ja hengitys höyrysi vielä hetken peiton sisällä. Käännyin etsimään lämpöä, sinua – ja siinä sinä olitkin, juuri niin kuin toivoinkin.
Mutta et ollut yksin.

Sinun kainalossasi nukkui joku muu. Vanha, väsynyt, toista silmää vailla, mutta silti – hän oli siinä, sinun kainalossasi. Uninalle.

Katsoin sitä karvaista kilpailijaa pitkään. Sen toinen nappisilmä tuijotti minua – kai vähän säälienkin – ja toinen puoli kasvoista oli ajan hampaissa luhistunut. Siinä se oli, selvästi tärkeä sinulle, ehkä ollut pidempäänkin kuin minä.
En voinut olla ajattelematta:
"Oi jospa minä hänen tilallaan olla voisin..."

Mutta sitten tulin järkiini. Enhän minä yksisilmäisenä tahtonut viereesi tulla. Mitä jos rakastuisin sinuun niin kovasti, että sulkisin toisen silmäni – ja samalla jäisi puolet elämästä näkemättä?
Ei. Rakkaudessa pitää nähdä kokonaan. Molemmilla silmillä. Myös se, kun toinen tuo peiton alle uninalleja.

Käännyin varovasti, etten herättäisi teitä. Peitto kohosi pehmeästi hartioilleni. Ja juuri kun olin vaipumassa uneen, tunsin lämpimän käden omallani. Sinä olit hereillä – ja kuiskasit:

"Se on ollut minulla aina, mutta sinä olet nyt."

Siinä hetkessä ei enää haitannut, vaikka nalle olisi saanutkin halauksesi ennen minua. Koska nyt olin minä vuorossa. Ja molemmilla silmillä näin sen – täydellisesti.