Mika istui vanhan, puisen pöydän ääressä. Pöytä oli nähnyt monta peliä, naurua ja kyyneleitä, mutta tänään se saisi osakseen jotain erityistä. Hänen vastapäätään istui Saara, nainen, jonka silmissä oli yhä sama kipinä kuin heidän ensikohtaamisellaan.
"Mitä jos sekoitamme kortit uudestaan?" Mika sanoi hymyillen, heilauttaen kulunutta korttipakkaa ilmaan. Se oli heidän vanha tapansa, antaa sattumalle tilaa puhua. Kortit laskeutuivat pöydälle, ja Saara poimi yhden hihastaan. Se oli jokeri, tuo arvoituksellinen voima, joka aina sekoitti pelin kulun.
"Oletko varma, että haluat tietää?" Saara virnisti, ja kortin kaari sai Mikan sydämen lyömään hieman nopeammin. Hän muisti, miten elämän eri vaiheet olivat olleet kuin kortteja pakasta; onnea, ahdinkoa, voittoja ja tappioita.
"Jaamme kortit yhdessä, vai jaanko minä Kunkkuna?" Mika kysyi, äänessään leikkisä uhma.
Saara vastasi laskemalla herttarouvan pöytään, kortin, joka edusti hänen sielunsa pehmeää voimaa. "Kortit kertovat meille kohtalomme, mutta me päätämme, miten niitä pelataan."
Mika hymyili. Vajaalla korttipakalla ei tähän peliin lähdetty, ei ainakaan heidän maailmassaan. Hän mietti, olisiko parempi yrittää uudestaan, sekoittaa ja jakaa kortit, vai asettaisiko ne takaisin pakkaan ja odottaisi seuraavaa hetkeä.
Elämän korttipeli oli monimutkainen, mutta Mika tiesi, että Saara oli hänen valttikorttinsa, vaikka pakan jokainen kortti olisi ollut arvaamaton.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut