Kosketus

Käännän unisena sanomalehden sivua, ja silmäilen hajamielisesti uutisia. Hörppään hieman aamuteestäni, joka minulla on tapana juoda ilman makeutusta. Pian saan lehden luetuksi, ja juuri sopivasti teekin loppuu. Taitan lehden osiin, ja menen tiskaamaan mukin. Meillä kun ei tuota tiskikonetta omisteta. Kävelen rauhallisesti yläkertaan, ja menen huoneeseeni. Laitan radion päälle, ja sieltä tulee lempi biisini, jonka tahdissa hoilaan hetken, ennen kuin pujahdan lämpimien peittojen alle, ja nappaan kirjan käteeni. Vaivun nopeasti kirjan kiehtovaan fantasiaan.

Pian minä herään unestani. Olen nukahtanut kirjan kiehtovaan maailmaan, ja nähnyt värikästä unta tuosta salaperäisestä toisesta todellisuudesta, jossa ihmiset ovat pieniä keijuja, ja jossa hevosilla on yksi sarvi. Naurahdan kauniille, mutta silti kieltämättä lapselliselle unelle, sekä kirjalle, jota ehkä jonakin päivänä luen vielä omalle lapselleni. Vedän peitot pois pyöreän mahani tieltä, ja totean sen näyttävän isommalta kuin eilen. Mittailen ja silittelen sitä joka puolelta. Tuossa sileän pyöreässä vatsassa lepää kahdeksan kuukautinen poikasikiö.

Iloitsen jo nyt vastustamatonta ajatusta. Pomoni sanoi, ettei näin kesäkaudella ole kovin erityistä tehtävää, ja että saan aloittaa äitiyslomani jo nyt. Haukottelen suurieleisesti, ja nousen sängystä. Pujahdan suloiseen vihreään äitiysmekkoon, ja tallustelen ulos huoneestani. Tai oikeastaan minun ja aviomieheni huoneesta. Vedän hiukseni nutturalle, ja lähden tepastelemaan kodikkaan kolmiomme käytävää kohti keittiötä. Menen istumaan pöydän ääreen, ja otan kaapista itselleni ruokaa. Tunnen kuinka lapsi vetää minulta elinvoimaa, sillä se on nyt suurimmassa sikiön kehitysvaiheessa. Syön koko ajan.

Ja oksentelen koko ajan. Taas, ryntään vessaan, ja oksennan päivän ruuat pönttöön. Naurahdan mielessäni, että mitään en kadu, ja olen huonosta voinnista huolimatta erittäin iloinen ja ylpeä. Ylpeä siitä, että alle kuukauden päästä minä olisin äiti. Iloinen siitä, että minulla oli aviomies tukenani. Olimme harkinneet lasta jo siitä lähtien, kun meille tuli täyteen yksi vuosi. Ja tuostakin päivästä on jo neljä vuotta. Joka tapauksessa, minä olen juuri saamassa esikoiseni.

Sitten minä en sano enää ihmisille että ”pian olen äiti” vaan sanon että ”minä olen äiti”. Se ei sinällään ole ihmeellistä, olenhan kuitenkin ylittänyt jo 20 ikävuoden. Ja siitäkin on jo aikaa. Peräti 2 vuotta. Pian kuulen kun ovi käy, ja Juho astuu sisään. Pyyhin suuni, ja astun käytävälle. Juho riemastuu nähdessään minut jalkeilla, ja tulee halaamaan minua. Minä tuhahdan, ja painan huuleni vasten hänen huuliaan. Hän vastaa suudelmaan, ja koskee hellästi vatsaani.

”Kuinka poika voi?” Juho kysyy suudelmamme loputtua. ”Hyvin, en ole joutunut oksentamaan kuin yhden kerran tänään.” Vastaan, ja näytän Juholle kieltä pikkumaisesti, ja tästä syytän tietenkin sitä lapsellista kirjaa. Naurahdan ajatuksilleni, että pian olen tuore äiti, ja silti näytän kieltä kuin viisivuotias riiviö kakara. Juho katsoo minua ihmeissään, kun pienet naurahdukset muuttuvat pian hillittömään naurupuuskaan, joka ravistelee minua jokaisesta paikasta kuin mieletön tornado. Kikatan ja käkätän kuin olisin joissain vettä vahvemmissa, ja pian silmistäni alkaa valumaan voitonriemuiset kyyneleet. Juho katsoo minua jo erittäin ihmeissään, ja arvelen hänen miettivän, missä valkotakkiset viipyy.

Pian naurukohtaukseni loppuu, ja minun pitää ottaa pari kunnon hengenvetoa tullakseni taas järkiini. Silmäni vetistävät edelleen minun katsoessa voitonriemuisesti Juhoon, ja todetessani kylmän rauhallisesti, ehkä jopa hieman liioitellun rauhallisesti ”Juho, me saamme lapsen.” Tietenkin hän melkein pilaa iloni toteamalla, että tajusi sen jo silloin, kun minä tulin raskaaksi. Olen pahoittavani mieleni, koska hän luulee, että asia takoutui päähäni vasta nyt. Hänen pyydeltyään hartaasti anteeksi, saan uuden naurukohtauksen, sillä hän uskoi minua, ja on hänen vuoronsa näyttää kieltään. Hän näyttää sitä tosin ihan syystä. Siitä huolimatta en voi olla suutelematta tuota uudestaan, sillä hän oli niin suloinen. En vain kerta kaikkiaan pysty.

Monena päivänä lähes sama rutiini toistui. Eräänä päivänä valitin jo Juhon lähtiessä töihin pahaa oloani, ja hän sai jäädä kotiin. Samana päivänä ambulanssi tuli hakemaan meitä sairaalaan. Tämä oli se päivä, kun monen vuoden unelmamme kävisi toteen.

Sairaalassa kului monta tuntia ennen kuin synnytykseni voitiin aloittaa. Perheemme ja läheisimmät ystävämme olivat vallanneet sairaalan käytävät odotellessaan uutisia lapsesta. Mietimme Juhon kanssa nimivaihtoehtoja odotellessamme synnytyksen käynnistystä. Päädyimme yksimielisesti nimeen Miro Aleksi. Siihen ei kauaa mennyt, ja meillä oli vielä hetki aikaa. Pian aloin tuntea puudutuksen vaikuttavan, ja totesin, että se helpotti myös sisälläni myllääviä hormoneja.

Synnytykseni oli hidas ja raskas. Vasta tunnin ponnistelujen jälkeen lapsen pää oli näkyvissä. Kun seitsemän tuntia oli mennyt, lapsi oli maailmassa, mutta minä olen erittäin huonossa kunnossa. Saan lapsen käsilleni, ja silitän häntä päälaelta kantapäihin muutaman kerran. Vasta nyt tajuan, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan vauvan pyllyn sileydestä ja pehmeydestä. Pian tunnen, kuinka lapsi otetaan pois sylistäni, ja sanon viimeisillä voimillani, että haluan lapsen takaisin. Lapseni takaisin oman äidin syliin.

Viimeinen mitä eläissäni kuulin, on kun eräs tohtoreista huutaa: ”Viekää Elisa teholle!” Ja siellä minä sitten vedin viimeiset hengenvetoni Juhon pitäessä kädestäni. Mistään ei ollut enää apua. Ei mennyt aikaakaan, kun olin irtautunut ruumiistani, ja katsoin, kuinka Juho menee murheen murtamana kertomaan kaikki uutiset käytävillä partioiville läheisillemme. ”Miro syntyi maailmaan, ja Elisa antoi pojalle henkensä.” hän sanoi, ja puhkesi Juholla erittäin harvinaisiin kyyneliin. Minun olematonta sydäntäni särki juuriaan myöten, kun viesti upposi hitaasti ystäviimme.

Joka ilta palaan maahan tuudittamaan pienoiseni uneen, ja seuraan pojan elämää taivaasta käsin, ohjaan häntä, ja suojelen vaaroilta. Pojallani on enkeli, oma äitinsä, joka häntä katsoo ja auttaa elämässään. Joka ilta poikani rukoilee minulle, ja minä suutelen häntä poskelle, ja puhun tälle äänettömästi. Hän aistii läsnäoloni, ja helpottuu, kun tietää, että olen tuudittamassa häntä uneen. Isänsä uudesta naisystävästä huolimatta pieni poikani tietää totuuden minusta. Juho ja Marika ei anna pojan luulla Marikaa äidikseen, vaikka hän hyvin äidillinen onkin. Olen onnellinen, että Juho valitsi Marikan, se on paras äiti, jonka olen koskaan nähnyt.

Vielä toivon, että olisin saanut pitää Miroa pidempään käsilläni, mutta se pyyntö on nyt mahdotonta toteuttaa. Saan antaa hänelle edelleen hyvän yön suukkoja, ja laulaa tuutulauluja enkelin äänelläni. Poikani tietää, että olen aina läsnä, vaikkei minua pysty muuten kuin aistinvaraisesti havaitsemaan. Pyrin olla mahdollisimman täydellinen suojelusenkeli, sillä poikani menetti äitinsä. Nuku nyt pieni poika, huomenna on uusi päivä.