Herään hiestä märkänä, koitan kiljua. Ääni ei kulje. En pääse istumaan. Koitan nostaa kättäni. Ei liiku. Saan vaivalloisesti avattua silmäni. Pian ne revähtävät auki. Kaikkialla valkoista. Pelkkää valkoista. Makaan sairaalassa. Makaan tässä jo kolmatta päivää. Halvaantuneena. Itku nousee kurkkuuni.
On jouluaatto. Makaan paikoillani, ja tutkin huonetta. Viereisestä huoneesta kuuluu heikkoja ääniä. Tiedän, että poikaystäväni makaa siellä. Jopa pahemmassa tilanteessa kuin minä. Koomassa. Kasvoissani olevia arpia vihloo. Ainut paikka, jossa on vielä eloa sen autokolarin jälkeen. Minun ei tekisi mieli ajatella sitä, mutta olen nähnyt siitä jatkuvasti painajaisia.
Äänet siirtyvät käytävälle, ja pian hoitaja astelee huoneeseeni. Hän tervehtii minua iloisesti, ja toivottaa minulle hyvää joulua. Hymyilen hoitajalle, vaikka ajatukseni kulkevatkin aivan eri rataa. Hyvää? Sitä sopii vain toivoa. Hyvää tästä joulusta ei saa tekemälläkään. Hoitaja sytyttää valot ja katsoo minusta perus asiat. Hän painaa nappia tilatakseen minulle sairaalan lääkehuoneesta lisää lääkkeitä.
En edes halua nähdä missä kunnossa olen. Kuulemma kolme sormea irronnut, vasen jalka reiden kohdalta murtunut. Oikea jalkani joudutaan ilmeisesti amputoimaan polvesta alaspäin. Niin.. hyvää joulua. Pian harjoittelija tuo peltikärryillä uudet tiputuspussit ja muita tarvitsemiani lääkkeitä. Hän ilmoittaa minulle, että perheeni on tulossa tänne pian tapaamaan minua. Nukahdan uudestaan.
Pian olen taas auton kyydissä, pelkääjän paikalla. Poikaystäväni istuu vieressäni, ja pitää minua kädestä. Huudatamme musiikkia, ja laulamme mukana. Suomeksi me pidämme hauskaa. Tie on liukas, mutta emme tiedosta sitä. Pian sumun keskeltä tulee kuorma-auto suoraan kohti. Poikaystäväni tekee äkkikäännöksen, ja saa juuri ja juuri väistettyä rekkaa. Sillä uhalla, että tie alkaa luistaa, ja yhtäkkiä huomaan kiljuvani kauhusta. “Toivoa ei ole. Rakastan sinua” Poika sanoo viimeisillä voimillaan, päästää ratista irti, joka kääntää meidät hieman enempi ojaa kohti. Tunnen hänen huulet huulillani, ja suutelen häntä intohimoisesti. “Rakastan sinua.” sanon, ja tajuan sen olevan viimeinen kerta, kun pystyn sanomaan sen. “Anteeksi” poika sanoo, ja tartumme vahvemmin toisiamme kädestä. Pian olen tajuton, mutta kuulen kuinka ambulanssin pillit viheltää.
Herään, ja koitan kiljua. Makaan sängyssä hikisenä. Katselen ympärilleni. Kaikki valkoinen on muuttunut mustaksi. Kyyneleet valuvat vuolaina pitkin arpisia kasvojani. Hiukseni ovat liimaantuneet hikiseen niskaani. Oven takaa kuuluu ääniä. Sielläkin itketään.
Pian perheeni astuu hoitajan saattamana sisään. Heitä seuraa poikaystäväni perhe. Pikkusiskoni tuijottaa minua kauhuissaan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän on päässyt mukaan. Poikaystäväni äidin ilme on kamala. Pahoinvoiva. Hänellä on punaiset, itkuiset silmät. Pian kyyneleet palaavat hänen silmiin, ja hän lysähtää lattialle itkemään. Pojan isän ilme on.. sanoinkuvaamaton. Hän on shokissa. Hänen silmät alkavat punertaa. Katson omia vanhempiani. Yleensä isäni on välinpitämätön, mutta tämäkin on shokissa. Äitini itkee. Pikkusiskoni ottaa varovaisen askeleen minua kohti.
Koitan nyökätä, mutta todettuani, ettei se onnistu, tyydyn hymyilemään tälle rohkaisevasti. Tarvitsen tukea. Pikkusiskoni ottaa toisen askelen minua kohti, ja kääntyy taaksepäin kuin kysyäkseen lupaa. Hoitaja nyökkää. Pikkusiskoni kiipeää vierelleni. Hänkin alkaa itkemään, ja kaatuu syliini. Hän levittää kätensä ympärilleni, ja katsoo minua itkuisena. Odottaen, että halaisin häntä.
Hoitaja selittää siskolleni, että olen halvaantunut. Poikaystäväni isä tulee viereeni, ottaa minua kädestä, vaikken tunne mitään. Hän katsoo itkuisena, mutta vakavana silmiini, ja toteaa rauhallisesti: “Bella.. Poikani on..”, hänen varma äänensä murtuu, ja hän alkaa itkemään. “Kuollut..” mies nyyhkyttää. Asia iskeytyy päähäni kuin salama. Kyyneleet valuvat silmistäni. Itken kuin viimeistä päivää. Muutkin tulevat vierelleni, nyyhkyttäen. Veljeni tulee vierelleni. Hänkin on itkenyt. Rakas pikkuveljeni. En halua lähteä.
Isäni silittää hikisiä hiuksiani. Hän ei välitä siitä. Veljeni pitää kädestäni, jossa on vain kaksi sormea. Sekään ei ällötä häntä. Tai mistä minä tietäisin. Hän ei vain välitä siitä. Hän haluaa olla siskonsa kanssa. Mieleni tekisi sanoa, että rakastan heitä. Näytän aivan kamalalta. Minulla on jano. Nielaisen. Se riittää, että hoitaja tajuaa asian. Hän tuo minulle vettä, ja saan juuri ja juuri juotua sen, tietty suurella avustuksella.
Äitini ojentaa minulle paketin. Hän näyttää sitä. Hymyilen. Hän avaa sen, ja näyttää siellä ollutta mukia, jossa lukee “Rakastan sinua” Hän ottaa sen sisältä kortin, jossa lukee “Parane pian, hyvää joulua rakkaallemme!” Hymyilen. Itken entistä enemmän. Tällä kertaa liikutuksesta. Mutta haluaisin silti taivaaseen poikani luokse. Tosin minulla on maanpäällä läheisiä, jotka jäisivät kaipaamaan minua. Ja tiedän, että tapaan rakkaani vielä joku päivä. Mikään ei ole ikuista. Kaikkien on opittava se.
Tiedän, minulla meni siihen aikaa, tajusin sen vasta tänään, tässä suuressa menetyksessä. Mutta siihen meni unelmani. Kaikki pirstoutui muutamassa hetkessä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
