Hellämieli

Muistatko, muistatko vielä
sen uimakoulun,
kun värjöttelimme 
sateessa odottamassa
päättäjäisesityksen aloittamista.
Vaikka satoi, päätimme esittää 
esityksen, koska show must go on.

Siinä taisi olla meritähti- ja kilpikonnakelluntaa,
joitakin liukuja.

Vuosikymmenet ovat vierähtäneet. 
Uimme ehkä eri rannoilla, vaikka saman auringon alla.
Tänään sain uimareissullani sateen ja auringon,
joista myöhemmin vielä sateenkaaren.
Rannassa hätäinen kivitaskuäiti
yritti elämöidä, viedä huomion poikasistaan,
jotka räpiköivät maassa.
Astelin veteen.

Yksi poikasista kipitti siipiään laahaten hätääntyneenä laiturilla.
Se nousi siivilleen ja haki suuntaa ruovikosta.
Pelkäsin sen yrittävän laskeutua heppoiselle korrelle.
Se tajusi kuitenkin, että nyt on siipien kannettava, ja
se käänsi suuntansa takaisin laituria kohden.

Mietin, etteivät kivitaskut, eivätkä varsinkaan poikaset osaa varmastikaan uida, eikä minusta olisi heille uimakoulua pitämään.

Poikanen onnistui kuin onnistuikin laskeutumaan
laiturin päähän, ja se
uhkui voitonriemua.

Uimakoululaisen väpättävä alaleuka. 

Lintu nousi uudestaan siivilleen, ja pelkäsin
sen yrittävän nyt ylittää
heiveröisillä siivillään koko sateen
pilkuttaman lammen.

Se tuli kuitenkin järkiinsä ja käänsi lentoreittinsä takaisin rantaa kohti.

Katsoin sydän sykkyrällä sen voittoisaa kulkua.

Ajattelin hiljaa, että vaikka en missään vaiheessa
tahtonut pelotella,
viimeinenkin maassa räpiköivä poikanen oli
oppinut tässä hötäkässä lentämään.