En tunne olevani olemassa.
En hahmona, joka kantaa muistoja
ja kuvittelee kontrolloivansa elämää.
En konkreettisena olentona, joka
aktiivisesti muovaa todellisuutta.
Olen jokin subjektiivinen virta,
jonka subjektiivisyys on vain häivähdys
kuin roihahtava aallonharja meressä
jonka virta
on vain osa elämänvirtaa.
Virta ei koe, ei tunne, ei kontrolloi.
Virta kokee kaiken, tuntee kaiken, kontrolloi kaikkea.
Olen läsnä, mutten paikalla.
Olen kuin haamu itsestäni.
En tuonut tänne mitään,
enkä vie täältä mitään mukanani.
Eräs kysyi: "Jos en ole menneisyyteni, en tulevaisuuteni, enkä saa otetta nykyhetkestäkään... mikä minä sitten oikein olen?"
Nopeasti katoava aalto meressä?
Tuulenpuuska ilmavirtauksessa?
Hiekanjyvä aavikossa?
Kipinä liekissä?
Selite:
Jo hetken mietiskelyn tulosta.
Itsensä hukkaaminen - toisaalta löytäminen.
Toivottavasti jonkin suuremman kokonaisuuden ymmärtämistä.
---
Runo kannattanee lukea hitaasti, pysähdellen ja mietiskellen.
En osaa vielä sanoa, kuinka hyvin onnistuin ilmaisemaan mietteitäni, saattamaan niitä ymmärrettävään muotoon.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
