Taidat taas kuvitella

Mitättömännäköiset
pikkulinnut lehahtavat
nokkimaan maasta
syötävää.

Vaiennut
miettii
luulottelujako
vai surkuhupaisaa
totuuttako.

Kun juttelu on turhuutta,
yksisuuntaista ja vastausta 
vaille jäävä.

Tai vastaus on whatever
taikurin hatusta.

Kun sanat
ovat uutta
nokittavaa,
kun kehittelystä syntyy
juonenjälkeinen juoni.
Iskuja arkaan paikkaan.
Ehkä tajuat myöhemmin pointin,
hunajalla kuorrutetun terän,
nihkeän liehittelyn, joka ei yllä sydämeen,
uteliaan nenän värinän,
pimeän viihteellisen pönkityksen.

Ja kun ei vain
jaksaisi enää yhtään
viidakkorumpua,
ei yhtään puhekyvyttömän
mutkan kautta kiertävää
sanaleikkiä.

Ei yhtään elekieltä,
ei sormileikkiä, ei ainuttakaan
ilmeilyä.

Ei roolitusta,
johon vedetään mukaan,
halusi tai ei.

Ei yhtään uutta arvausta,
kuka puhuu ja kenen suulla,
miten mikäkin pitäisi tulkita,
kunnes joku viisaampi jälleen
sanoo, että 
taidat taas kuvitella.