Maalari

Aamuun
kun päivä harteiltani laskee viimein
irtoaa marrasveden varaan
kasvoni tarttuu väreisiin,
käteni hiekkaan

saa takavuodet unohtaa
kuinka varjoksi mä taaksesi jäin,
kuvajaiseksi sä eteeni mun

saa huomisesta haaveilla
sydäntäni seurata kuin lupasin,
kun jalanjälkesi mut tyveneen johtaa.

Ja vieressäni sut näen,
ken kätensä turvaan mut ottaa
pelkoni karkottaa
ja koskettaa halki iäisyyden,
kuolevaisuuden seinämän lävitse -
kuin etäisyyden merta laineiksi halkoisi,
katumuksen viimaa usvaksi...

tai en näekään,
ja taivaanrannalle jään maalaamaan
muistelomme ja unelmani
joissa löydän käsistäsi lämmön,
harteiltasi levon,
syömmestäsi lohdun.

Rannasta kun viimein mut löydät
sortuneena samaan mereen,
tuhkana alla kuvajaisesi
ja sun annan mut varistaa ulappaan

laineeni huuhtoo kauas kyyneleesi,
unohdun kämmeneesi
rantahiekaksi

meri taittuu taakastaan,
surumme haihtuu usvaan.