Hän istuu tyhjän paperiarkin edessä, tuijottaa sitä kuin katseellaan saisi täytettyä paperin valkoisen tyhjyyden, mutta hän tietää, ettei sitä täytetä pelkän tahdonvoiman avulla. Niin ne tapaavat väittää, mutta ne eivät olekaan hän ja hänen maailmansa on erilainen kuin niiden maailma.
Hänen näkee mielessään paperin täyttyvän tekstistä, kirkkaan punaista tussia ja isoja, leveitä kirjaimia, jotka pomppivat reunasta toiseen. Kirjaimet alkavat sekavassa järjestyksessä muotoutua sanoiksi, mutta sanat eivät ole kielellä, jota hän ymmärtäisi. Sanat törmäilevät toisiinsa ja jäävät kiinni kirjainten hakasista, mutta syntyvässä tekstissä ei ole vieläkään mitään tuttua mistä tarttua kiinni. Paperiarkki tulvii punaista tekstiä hänen mielessään, mutta koska hän ei ymmärrä sitä, hän ei tule koskaan saamaan runnottua sitä todellisuuteen.
Hän repii punaisen kuvitelman pieniksi paloiksi ja heittää ne muiden hylättyjen paperien joukkoon mielensä perukoille.
Punaisen värin korvaavat virheät, levinneen vesivärimaalin pulleat kirjaimet, jotka nekin alkavat pikkuhiljaa muotoutua joko erittäin pitkiksi tai erittäin lyhyiksi sanoiksi. Pian paperin täyttävät huutomerkit ja erilaiset kuviot, mutta hän ei ymmärrä sanoja eikä kuvioiden symboliikka avaudu hänelle. Huutomerkit tuntuvat pyytävän hänen huomiotaan ja ymmärrystään, mutta pyyntö jää toteuttamatta. Vihreät sanat valuvat ympäri paperiarkkia ja yhdistyvät lauseiksi, mutta yhä vain huutomerkit saavat pettyä hänen ymmärrykseensä; hän ei kykene siihen vaikka haluaisikin.
Hän ryttää vihreäksi värjäytyneen paperin kasaan ja työntää sen tekemään seuraa punaiselle silpulle mielensä perukoilla.
Tyhjä paperiarkki ei liiku hänen edestään eikä hän sen edestä, loppumattomalla tuijotuskilpailulla ei voi olla kuin yksi voittaja.
Paperi hänen mielessään alkaa täyttyä taas uudelleen, sinisen vuotamattoman kuulakärkikynän selkeitä kirjaimia marssii tiukkoihin jonoihin, joiden keskuudessa hieman vinoon suuntautuvaa kirjainjonoa mulkaistaan pahasti ja se korjaa asentoaan välittömästi takaisin viivasuoraksi. Kaiken tämän järjestyksen keskellä hän ei siltikään ymmärrä viestiä, suorat kirjainjonot ovat hänelle tuntemattomia ja epäselviä. Vaikka kirjainjonot siityvät yhä hallitusti yhtä viivasuoriksi riveiksi, joita ryhdittävät selkeät isot kirjaimet, pisteet ja pilkut täysin oikeilla paikoilla, ei sanoma selvene sen enempää.
Hän taittelee sinisen viivaston pieneksi neliöksi ja siirtää senkin mielensä takamaille.
Sininen kuulakärkikynä vaihtuu paksun lyijykynän jäljeksi, joka leviää paperilla hieman suttuiseksi ja piirtää poskeen viisi sormenjälkeä. Taas kirjaimet aloittavat tanssinssa paperilla ja muotoutuvat sanoiksi. Kuten aiemmat eivät nämäkään sanat kerro hänelle mitään, kauniit koukeroiset kirjaimet liittyvät toisiinsa muodostaen hienoja kirjainjonoja ilman merkitystä. Sanat jatkavat kulkuaan lauseiksi ja hän haluaisi kovasti, että lauseet jatkaisivat muodostaen tarinan, edes tämän kerran. Mutta tämäkään mielen paperiarkki ei ole se oikea: sanat lauseiden sisällä ja siten koko lauseet pysyvät vain kauniina kirjainjonoina.
Turhautuneena hän heittää vielä yhden paperiarkin mielensä perukoille, niin monen muun joukkoon. Tämäkään ei kyennyt purkautumaan ulos.
Hänen mielessään paperiarkit jatkavat täyttymistään ja jokainen niistä tulee heitetyksi pois, mutta todellisuuden paperiarkki on ja pysyy valkoisena, tyhjänä. Ehkäpä on tarkoituskin, että se pysyy tyhjänä? Ehkä joidenkin on vain elettävä tyhjä paperi edessään selvitäkseen tästä suuresta seikkailusta. Tai ehkäpä kukaan ei saa paperiarkkiaan täyteen, ne muut eivät vain välitä siitä. Hän on aina tiennyt, etteivät ne muut ole sama kuin hän. Vakoinen paperiarkki hänen edessään jatkaa loppumatonta tuijotuskilpailua.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
