hatun tekijä

Joskus yksinäisyys on jotain niin ääretöntä, ettei sitä tunnista yksinäisyydeksi. Se on vain tunne, kuin istuisi tyhjän, ikkunattoman huoneen lattialla, suljetun oven vieressä ja oven takaa kaikuu kaikki ne äänet joita rakastaa kaikkein eniten, kaikki se oven takana ja itse tyhjässä huoneessa kykenemättä liikkua, koko ajan on yö, koko ajan vain varjoja. Sitä haluaisi nousta, avata oven, että se avattaisiin, kukaan ei tule, ei siihen suljettuun huoneeseen, kukaan ei halua yöhön, kaikki tanssivat valossa, kaikki ne joita rakastaa ja kaikki ne joita haluaisi rakastaa. Sitä nojaa seinään, silmät suljettuina ja kuuntelee, tunnistaa ääniä, erottaa tuoksuja, avaa silmät, oven alta pilkottaa valoa. Joinain päivinä jaksan koskettaa auringon viivoja lattialla, tunnen lämmön, erotan ihon erilaiset sävyt, miten erilaista siinä kohtaa, kaikki, mikä on valossa, hetken aikaa tunnen, kunpa joku avaisi oven, avaisi juuri nyt. Joinain päivinä vedän kädet kauemmas valon viivoista, joinain päivinä se särkee silmiä, äänet kaikuu korvissa enkä vaan voi muistaa, en millään, miksi olen tullut siihen huoneeseen, miksi olen sulkenut oven, oliko silloin myrskyä, tulinko suojaan sadetta, joinain päivinä, niinä joinain, kun en ole ketään.
Suljetussa huoneessa minulla ei ole ääntä, vaikka huudan, minulla ei ole persoonaa vaikka olen, minulla ei ole merkitystä.

Joskus yksinäisyys on jotain niin ääretöntä, jotain niin ääretöntä voi vain yksinäisyys olla.