Helinä Tiukusukka Menninkäinen

Juuri sinulle Jaakko kulta,
sinuttomuus vie hengen multa,
mullalla suuni täytän,
kastemadon tavoin luoksesi luikerran.
Halaan sinua lonkeroineni,
rutistan niin että maailma vapisee,
luutkin mutisee.
Selkäsi tuttuun tapaan raksahtaa,
vingahdat ja sikiöksi palloudut maarajaan asti.
"Anteeksi, anteeksi.." toistelen taas.
Tuttuko lie näkymä tää?
Siellä se jo häämöttää.
Toivon että taas kohtaamme,
niin sinut voin rakkaudella ruhjoa,
onhan se vähän rajua.. nyrkkirakkautta!
Ei siinä ole mitään pahaa.
Vanhan miehen selkäsi siitä myös ehkä nuortuu,
josko ei sitten murru katki poikki, puks paks!

Kalapoika oot,
entä jos olen sinulle allerginen niinkuin muillekin kaloille?
Mitäs sitten kun henkein menetän käsivarsilles?
Varastanet lompakon,
juoksimassa jo alankomaalla asti pakosalla taipaleella.
Mutta ei se mitään!
Rakastan sua silti,
oothan aika hassu kalannaama kutale, ryökäle ja pentele!
Nyt on runon loppu lähellä,
kissa jo kielenkin vei,
vaiko lieko lainasi ja on takaisin tuova?
Kunhan ei kirjoituskäen sormia vie ja syö,
niin ehkä loppuun asti kestän.
Kieletönnä,
suu veressä sulle sinne terveisiä täältä Paraisten pysähtyneestä maailmasta lähettelen,
sua ainain ajatellen,
lonkeroin luikerrellen,
asuntolan matottomia lattioita puikerrellen.

<3:lla Helinä