jokupälli

Istun jälleen huoneessani. Tarkemmin sanottuna makaan. No, rehellinen kun olen, voin rauhassa tunnustaa, huoneeni muistuttaa enemmän komeroa, kuin oikeaa huonetta. Huoneessani on tunkkaista. Tunkkaista ja ahdasta. Epäsiistiäkin vielä.

Mietin. Mietin, mitä elämälläni tekisin. En vielä mitään. Aikuisena kaikki olisi toisin. Ottaisin itseäni niskasta kiinni, ja tienaisin kunnon rahat. Rahalla ostaisin onnea, kavereita ja rakkautta.

Ennen sitä, elämäni on tylsää. Päivät valuvat tyhjänpäiväisinä ja typerinä. Ei koskaan mitään erikoista. Viihdytän itseäni pelaamalla Playstationia silloin tällöin, ja seuraamalla veljeni elämää. Veljelläni on kavereita. Minulla ei. Missä vaiheessa elämäni mahtoi mennä pieleen. Täytyy jaksaa vielä vähän aikaa. Enää muutamia vuosia.

Sitten elämäni vasta alkaisi. Ei tarvitsisi kuunnella muita, minulla ei olisi mitään rajoja, vaan koko maailma olisi huoneeni - hieman suurempi kuin nykyiseni. Olisin vapaa. Vapaa päättämään, vapaa liikkumaan, täydellisen vapaa. Jos ympäristö ei miellyttäisi, vaihtaisin ympäristöä, tai muuttaisin sitä mieleisekseni.
Sitä odotellessa. Ainaista harmaata.

En piittaa ympäristöstä, en sodista ja rauhasta, en Afrikan nälänhädästä, en pidä liikunnasta, en ulkoilusta, enkä ole matemaattisesti lahjakas. Olen aivan tavallinen, lukuun ottamatta loistavaa tulevaisuuttani. Itse asiassa, en ole suunnitellut tulevaisuuttani juuri lainkaan, olen vain päättänyt menestyväni, ja sen myös teen. Keinoilla ei ole väliä, tähtään vaatimattomaan tavoitteeseeni lähes häikäilemättömästi.

Kello on jo paljon. Täytyy lähteä kouluun. Otan repun mukaan, ja tungen satunnaiset kirjat reppuun. Lukujärjestyksen sijainti on ollut arvoitus jo pitkään. Miten jokin asia voi hukkua näin pieneen tilaan? Asialla on luultavasti jotain tekemistä sen kanssa, että en ole siivonnut huonettani, noh, koskaan. Eipäs, siivosinhan minä, olikos se nyt jouluna. Ei, en tainnut, no, ajatushan on tärkein.

Heitän repun eteiseen, ja kiirehdin vessaan. Hampaita ei ehdi nyt pestä. Otan hiusgeeliä, ja tungen armottoman klöntin sitä päähäni. Juoksen eteiseen, ja vatkaan hiuksiani pystyyn samalla. Toivottavasti näytän tyylikkäältä. Otan repun, ja juoksen bussipysäkille.
Tyypillistä. Olen kymmenisen sekuntia myöhässä, ja bussi menee menojaan. Onneksi seuraava bussi tulee viiden minuutin kuluttua. Aamun “varabussini” on tullut harmillisen tutuksi yläasteen aikana.

Alkaa sataa. Onneksi otin pipon mukaan, muuten kampaukseni olisi voinut mennä pilalle. Istun rauhassa, ja odotan bussia. Viimein bussi tulee. Tällä kertaa minä en myöhästynyt bussista, vaan bussi myöhästyi. En aivan ehdi kouluun. No, onpa ainakin syy myöhästyä; bussi oli myöhässä.

Bussissa avaan repun ja raapustan pari tehtävää vihkoon. Ainakin aioin tehdä niin. Valitettavasti minua väsytti armottomasti, ja nukuin pienet torkut matkalla.

Ei, arvasit väärin - en nukkunut pysäkin ohi.

Juoksin pysäkiltä kouluun. Mikäköhän tunti minulla olikaan ensimmäisenä. Lukujärjestyksestä olisi apua. Löysin onneksi nopeasti oikean luokan. Ryntään ovesta sisään, opettaja katsoo minua ensin vihaisesti, mutta sen jälkeen huvittuneesti. Ihmettelen, normaalisti hän on täysin vakavana. Huvittunut opettajani sanoo, että haluaa keskustella tunnin jälkeen kanssani.

Tunti kuluu jälleen hitaasti. Olen aivan pihalla. Tiedäthän, vaikka myöhästyy vain kymmenen minuuttia tunnilta, on aina lopputunnin täysin sekaisin, eikä tiedä, missä mennään. Päätän luovuttaa aiheen seuraamisen, biologia ei ole koskaan ollut lempiaineeni, eikä siitä ole minulle tulevaisuudessani hyötyä. Katselen lopputunnin peiliä, kunnes vihdoin huomaan hiukseni - JUMALAUTA, geeli oli sotkeentunut pipon alla täysin.

Pyydän pikaisesti lupaa käydä vessassa. Opettaja murahtaa. Tulkitsen murahduksen myöntäväksi ja alan nousta paikaltani. Opettaja murahtaa uudelleen, tällä kertaa selvästi kieltävästi. Istun takaisin paikalleni. Odotan yhä tunnin loppumista.

Kello armahtaa minut häpeältä, ja säntään vessaan. Pikaisesti muotoilen hiukseni luonnollisen näköisiksi. Sitten kiiruhdan ulos.

Ulkona etsin jälleen vakio nurkkani ja nojailen siinä. Muut luokaltani istuvat jälleen tietokoneluokassa. Ihme nörttejä, huoh. Seuraan pihan liikettä, ja aika matelee.
Menen muun luokan perässä seuraavalle tunnille, kunnes biologian opettajani löytää minut.

- Sinä! Minähän sanoin pitäväni puhuttelun sinulle tunnin jälkeen.
- Öh, unohin.
- Tiedäthän, biologian opintosi ovat menossa huonoon suuntaan.
- Joo, yritän parantaa tapani, ja tsempata loppuvuodesta.
- Senku näkis!
- Ihan vakavasti! Usko tai älä, aion pärjätä elämässäni.
- Hmm, no biologian opiskelusi ei vakuuta minua.
- Jaaha.
- Poika, sinun on korkea aika aloittaa opiskelu, ja muuttua kunnon ihmiseksi.
- Tarvitseeko kunnon ihmisen osata biologiaa?
- Menestyäkseen, on omattava hyvä yleissivistys.
- Aha, lupaan parantaa tapani.
- Ei riitä, tarvitsen konkreettista näyttöä!
- VITTU NYT ON KIIRE! Eikä jaksa taas tällästä paskaa.

En tarvitse tulevaisuudessa biologiaa yhtään mihinkään. Tarvitseeko hävittäjälentäjän tietää mitään soluista? Entä muiden rikkaiden? Tarvitseeko presidentin tietää mistään mitään?! EI. Ainakaan biologiasta.

Rauhallinen aamu on takana, ja koulustressi on nykyaikaa ja todellisuutta.

Juoksen luokkaan. Eikä. Unohdin reppuni biologian luokkaan, ja se urpo lähti jo kotiinsa. Ja lukitsi ovet. Milläköhän mä tästä taas selviän?

Juoksen takaisin biologian luokan ovelle. Jep, lukossa on. Menen ulos miettimään tilannetta. Kävelen nurkkaani kohti. Biologian luokan ikkuna on auki. Tungen siitä sisään, ja haen reppuni.

Äh. Reppu ei ole siellä. Jätin sen kai vessaan. Tietenkin. Loistavaa. No, nyt kun olen sisällä, voin sentään poistua oven kautta.

Haen reppuni vessasta. Siirryn tunnilleni. Kuuntelen opettajan nuhteet. Istun, ja odotan. Lopputunnista rehtori pyytää opettajan ulos. Seuraavan tunnin alussa, kuuluu keskusradiosta ilmoitus. Joku oli jättänyt biologian oven auki, ja nyt sieltä on varastettu kallisarvoisia mikroskooppeja. Tietenkin se pälli opettaja on unohtanut lukita oven.

Loppupäivä koulussa sujuu samaan tahtiin. Opettajat mutisevat, kaverit vittuilevat, minä istun hiljaa, ja kestän. Bussimatka menee rauhallisesti.
Vihdoin olen kotipihalla.

Avaimet ovat sisällä. Ränkytän ovikelloa. Perheemme riemuidiootti, pikkuveljeni, avaa oven. Lyyhistyn keittiöön, ja alan tekemään läksyjäni. Pikkuveljeni karjuu, ja pomppii paikallaan vieressäni. Mikäköhän vittu sitäkin vaivaa.

- HÄIVY NYT JO SIITÄ JUMALAUTA!
- Joo, selvä.

Noin asiat hoidetaan. Noin ne ainakin kuuluisi hoitaa. Paitsi koulussa. Täytyy mielistellä opettajia, jotta saisin tulevaisuuteni turvattua. Vihdoin hiljaista. Sitä iloa ei näköjään kauaa kestänyt. Pikkuveljeni on siirtynyt pleikkarin ääreen, ja volyymi on täysillä.

- TURPA KII, HOMO!
- EN OO SANONU MITÄÄN, IDIOOTTI!
- Äh. PISTÄ ÄÄNTÄ PIENEMMÄLLE!
- NO EI SILLOIN OO KIVA PELATA.
- ÄLÄ SITTEN PELAA
- PELAANPAS!

Siinä vaiheessa pimahti. Juoksin olohuoneeseen, hain virtajohdon, ja heitin sen ulos. Pikkuveljeni on paniikissa. Takaisin ihanien läksyjeni pariin, äh.

Saan matematiikkaa tehtyä jonkin verran. Luovutan, ja vien repun pois. Makaan keittiöntuolilla vetelänä. Pikkuveljeni juoksee kiljuen minua kohti. Päästessään viereeni, hän huutaa korvaani, ja mätkii minua.

- MIKÄ VITTU SUA VAIVAA, KÄÄPIÖ?
- SE PIUHA MENI SUORAAN VESILÄTÄKKÖÖN, JA NYT KAIKKI ON PILALLA!

Heitän sen nurin, ja marssin huoneeseeni. Täydellisen rauhallinen aamu lopullisesti pilalla, ja hermoni ovat aivan riekaleina. Ihana tulevaisuuteni häämöttää edessäni.

Mitäköhän tässä sitä odotellessa tekisi.